7. Luku

Oli taas perjantai-ilta ja Mika ja Teemu olivat sovitusti liikenteessä Rastilan kulmilla. He jättivät auton parkkiin kadun varteen ja kävelivät kaupungin omistaman kerrostalon sisäpihalle. Mika soitti lyhyen puhelun ja hetken kuluttua alaoven tuli avaamaan langanlaiha kolmekymppinen mies. Miehellä oli jalassaan farkut ja buutsit ja ylävartalon peittona hihaton koripallopaita. Teemu huomasi heti miehen käsivarsissa runsaasti piikittämisen jälkiä. 

Mies selvästi havaitsi että Teemu pani merkille hänen käsiensä tilan. Kun Teemu kohotti katseensa, katsoi tämä häntä silmiin kuin sanoakseen “Nii entä sitten?! Onko jotain vitun valittamista?!” Miehen olemus huokui vihaa ja epäluuloa. Teemu katsoi parhaaksi yrittää olla mahdollisimman huomaamaton ja antaa Mikan hoitaa asiansa.

Mies kulki edeltä porraskäytävään ja Mika ja Teemu seurasivat perässä. He nousivat rappusia ylös yhden kerrosvälin ja astuivat sisään selällään avoinna odottavasta ovesta. 

Asunnossa leijui tunkkainen haju, joka oli syntynyt sisällä poltetusta tupakasta, uunissa kärvennetystä rasvaisesta ruuasta, oluesta ja pilvestä, sekä likaisista vaatteista ja siivoamattomista pinnoista. Eteisen lattialla oli paksu kerros törkyä ja paperia. Pitsamainosten ja ilmaisjakelulehtien seassa oli avaamattomia laskuja ja perintätoimiston kirjeitä. Ulko-oven edessä oli rivi roskapusseja odottamassa roskiin viemistä.

Mika ja hänen tuttunsa eivät ottaneet kenkiä pois jaloistaan, joten Teemukaan ei ruvennut riisumaan omiansa. Se olikin varmaan viisaampaa, koska lattia näytti siltä että siellä voisi olla kaikenlaisia yllätyksiä.

Teemu seurasi toisia olohuoneeseen. Huoneessa oli vanha nukkavieru sohva, jolla istui televisiota katsomassa kolme kulahtanutta pitkän linjan huumeidenkäyttäjää, kaksi miestä ja yksi nainen. Toinen miehistä oli juuri lämmittämässä tupakansytyttimellä isoa hasismöykkyä.

Sohvan edessä oli likainen lasipöytä, jolla oli pari tyhjennyksen tarpeessa olevaa tuhkakuppia, tyhjiä kaljatölkkejä ja puolen litran kokispullosta väsätty vesipiippu. Pöydällä oli myös nuhruinen pieni peili ja kasoittain erilaisia lehtiä ja lappusia. Huoneen seinää koristi juliste jossa oli kuva punasilmäisestä liskosta. Television vieressä olevalla hyllyllä oli kullanvärinen lohikäärmepatsas ja samuraimiekka. Katossa roikkui tuuletinvalaisin josta puuttui yksi siipi.

“Onks tarvetta monitorille?” Kysyi Mikan tuttu. “Kolkytkakstuumainen, ihan uus. Vähä osumaa kulmassa.”

“Ei ole nyt tarvetta.” vastasi Mika.

“No jos joku haluu, niin täältä saa. Huntilla lähtee.”

Mies, Mika ja Teemu kävelivät olohuoneen läpi kohti makuuhuonetta. Sohvalla istuva joukko ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota. Makuuhuoneen ovella Teemu kuitenkin kuuli takaansa vaimean äänen “Se toi tänne jonku alaikäsen..”

Myös makuuhuoneessa oli kaikenlaista sekalaista tavaraa, josta suurin osa näytti käyttökelvottomalle roinalle. Yhdellä seinällä oli pari rikkinäistä polkupyörää ja irrallisia pyöränosia. Niiden vieressä oli jätesäkkejä ja pahvilaatikoita, joiden sisältöä saattoi vain arvailla. Lattialla lojui myös kuluneita työkaluja ja isompi laite joka näytti sähköhitsauskoneelta.

Teemu yritti edelleen näyttää siltä ettei hänellä ole minkäänlaista mielipidettä kämpän elämäntyylistä ja kalustuksesta, tai yhtään mistään muustakaan asiasta.

Ovi kii!” Käski Mikan tuttu. Teemu sulki oven perässään.

Mika antoi miehelle lihavan amfetamiinipussin ja sai takaisin tukun ryppyisiä seteleitä.

“Mitä äijälle noin muuten kuuluu?” tiedusteli Mika laskiessaan seteleitä.

“Ei mitään. Greta lähti lätkimään jonku vitun idiootin hiipparin kanssa.”

“No mut eikö se tuu aina takaisin?”

“Kyl se tulee, viimestään sit ku niiltä loppuu vedot.. Kuka toi sun kaveri on?”

“Tää on Teemu, se auttaa mua jutuissa. Teemu, tää on Tommi. Mutta Pommiks sitä sanotaan. Arvaatko miksi?”

Teemun arveli, että ehkäpä Tommille oli joskus nuoruudessa maistunut amfetamiinipommit enemmänkin. Hän ei kuitenkaan halunnut sanoa mitään, jottei vahingossakaan ärsyttäisi Tommia.

“No en nyt heti arvaa..”

“No siksi kun se pamahtaa niin herkästi. Heh heh, eiks niin?”

Tommi vastasi “En mä käy kenenkään päälle jos ei mua provosoida, mut jos joku tulee vittuileen ja luulee olevansa joku vitun stara, niin totta vitussa mä otan sen alas.”

“Ihme homma miten just sulle aina tullaankin vittuilemaan…”

Tommi katseli Teemua arvioiden. Hän haki huoneen kulmassa olevalta pöydältä pienen metallilevyn ja rupesi väsäämään sille viivoja.

“Kai teille pienet maistuu? No Mikalle maistuu, sen mä tiedän, mut entä tälle tulokkaalle, mikä sen nimi nyt oli?”

Teemu vilkaisi nopeasti Mikaa, joka nyökkäsi juuri ja juuri havaittavasti. Teemu sanoi “Teemu.. on siis mun nimi.. ja kyllähän sitä vois pienet ottaa.. Tietty.”

Kaikki kolme imaisivat viivat. Tommi katsoi Teemua himpun verran vähemmän aggressiivisesti kuin aiemmin. Mika sanoi. “No mutta me lähdetään tästä eteenpäin. Ollaan yhteyksissä.” 

Mika avasi oven ja astui ulos makuuhuoneesta. Olohuoneen kolmikko oli saanut hasiksensa poltettua. Sen huomasi paitsi ilmassa leijuvasta tuoksusta, myös siitä että sohvallaistujien asento oli vaihtunut etunojasta takanojaksi. Mika käveli edellä ulos kämpästä ja Teemu seurasi perässä.

Seuraavaksi Mika ja Teemu ajoivat öiselle Helsinki-Vantaan lentokentälle nauttimaan sen lasia, terästä ja teknologiaa henkivästä tunnelmasta. He saivat auton hyvään parkkiin ja ottivat kahvit lähtöaulan ympäri vuorokauden olevassa kahvilassa.

Mika kertoi “Ne muut on ihan ok, mutta se yks jätkä joka istu keskellä siinä sohvalla on täysi hullu. Se pääsi pari kuukautta sitten vankilasta. Se istu siellä kuusi vuotta, kun se tappoi kirveellä yhden kaverinsa. Se oli ihan sekaisin kun se joutu linnaan ja ei se kyllä yhtään vähemmän hulluna sieltä ulos päässyt. Nyt se sitten on vissiin vetänyt kamoja suunnilleen joka päivä sen jälkeen kun se vapautui. Se on niin kuutamolla että mä veikkaan että se on vuoden sisään takasisin linnassa. Saa nähdä mistä, toivottavasti se ei nyt tällä kertaa sentään mee paneen ketään kylmäksi.”

Teemu vastasi “Ei viittiny paljo silmiin katella niitä hemmoja.”

“Joo, näissä porukoissa näkee paljon menetettyjä tapauksia. Tyypeillä ei ole itsekunnioitusta eikä kunniaa. Ne valehtelee kirkkain silmin ihan mitä tahansa. Ja kaikki pyörii sen ympärillä kellä on kamaa ja miten sitä saisi itselleen mahdollisimman edullisesti, mieluiten ilmaiseksi. Jos sä katsot niitä silmiin niinkuin ihminen, niin ensimmäinen mikä niillä tulee mieleen on se, että miten sulta saisi pumpattua rahat pois.

Sunkin pitää nyt nopeasti opetella paranoidiksi. Kun me käydään bileissä, niin sä et saa luottaa keneenkään. Jos joku tyyppi on sulle ystävällinen, niin se vaan haluu mukaan meidän kuvioihin, tai toivoo että sun avulla sais säädettyä kamoja.

Näissä hommassa on aivan helvetin tärkeätä että sä voit luottaa sun kavereihin. Sä vaikutat ihan asialliselta jätkältä, mutta siitä Valtterista mä en ole ihan varma. Miten hyvin te tunnette? Luotatko sä siihen? Lähtisitkö sä sodassa sen taistelupariksi?”

Teemu mietti hetken ja totesi “Se on mun paras kaveri, eikä se ole koskaan tehny mulle mitään ohareita. Kyllä siihen voi luottaa, ihan saletisti. Kyllä mä sanoisin että mä sen kanssa lähtisin vaikka sotaan, siinä kuin kenen tahansa muun keskimääräisen tyypin kanssa. Sehän ei tosin käynyt inttiä, vaan oli sivarina yliopistolla.”

“No niinpä tietysti.. Mutta onko se koskaan joutunut mihinkään pahaan tilanteeseen? On helppo olla reilu ja luotettava jos ei koskaan joudu pahaan paikkaan.”

Teemun mielessä kävi tilanne muutaman viikon takaa, kun Valtteri ei ollut meinannut kestää pystyssä etsivä Virran näytöstä. Se oli kuitenkin ainoa pieni tahra Valtterin muuten puhtaassa kilvessä. Teemu muisti vieläkin ensimmäisen koulupäivän ylä-asteella, kun hän oli tavannut Valtterin ensimmäistä kertaa ja oli heti tiennyt että heistä tulee kaverit. Alusta asti oli ollut selvää että heillä on jokin yhteys. Hän vakuutti Mikalle “Kyllä siihen voi luottaa. Mä takaan sen.”

“No hyvä, lähdetään sitten siitä. Kunhan se vain tajuaa ettei tämä  homma ole mitään leikkiä. Se saa vielä viimeisen tilaisuuden vakuuttaa mut kyvyistään.”

***

Seuraavana aamuna Teemu seisoi talonsa edessä kulkevan kadun varressa odottamassa Mikaa. Kesäinen aamu oli kaunis, mutta Teemu oli väsynyt ja hermostunut. Hän ei ollut saanut yöllä nukuttua ja nyt hänellä oli päällä epämiellyttävät amfetamiinilaskut. Hän poltti jo aamun toisia hyödyttömiä hermosauhuja, kun Mika ajoi paikalle.

Mika katsoi Teemua “Mikä on miehellä olo? Saitko sä nukuttua?”

“Kai mä pari tuntia koisasin, mutta on kyllä ollu parempikin olo..”

“Ja just kun pitäisi tehdä tärkeisiin ihmisiin hyvä vaikutus.. Mutta ei hätää, mä ennakoin tän.”

Mika otti taskustaan nuuskarasian, jossa oli parikymmentä pientä valkoista pilleriä.

“Ota tosta vaikka neljä.”

Teemu noudatti ohjetta ja nielaisi neljä pilleriä.

Mika selitti “Nää on vähän niinku bentsoja, mutta parempia. Ne rauhoittaa sua. Ja sitten katotaan saataisko sua hereille.”

Mika kurkotti takapenkiltä K-kaupan kassin, jossa oli neljä Red Bull -tölkkiä.

“Vedät noita alkajaisiksi pari huiviin.”

“Onks se varmana fiksuu? Kofeiini saattaa meinaan hermostuttaa, jos on muutenki vähän heikko olo..”

“Luota muhun, tää setti on pelastanut mut monta kertaa.”

Teemu joi ensimmäisen tölkin yhdellä kertaa, avasi heti perään toisen ja ryhtyi ottamaan siitä pitkiä siemauksia.

Mika kertoi “Mä otin itse vaan ihan minimaaliset nokat aamukahvin kanssa. Mä oon niin tottunu vauhtiin että mä saan yleensä ihan hyvin nukuttua, jos ei mitään älyttömiä määriä ole tullut vedettyä. Monet ei usko että se on mahdollista. En mä sitten tiedä että olenko mä joku luonnonoikku vai mitä, vai eikö ne vaan osaa itse rentoutua.”

Teemu vastasi “Mulle kyllä tulee amfetamiinista ihan poikkeuksetta kunnon laskut. Jos vähänkin enemmän on vetäny, niin tuntuu että sydän hakkaa miten sattuu ja meinaa hyppiä seinille kun jossain vähä rasahtaa.”

“Hyvä siis että mä varauduin tähän. Nää tyypit keitä sä tapaat tänään on nimittäin nyt niitä ihan oikeasti kovia tyyppejä. Näet säkin millaisessa jengissä sä nyt olet mukana.”

Teemu upotti tasaisesti energiajuomaa. Hänen selkärangastaan alkoi levitä lämmin tuntemus koko hänen kehoonsa. Pian Teemu tunsi olonsa suorastaan mainioksi, paremmaksi kuin lauantaisaunan ja parin kaljan jälkeen. Hän oli kuitenkin täysin skarppi. “Tältähän elämän pitäisi aina tuntua.” ajatteli hän mielessään.

Santahaminan varuskunnan pääportilla oli vartiossa finninaamainen varusmies, joka asiallisesti teititellen pyysi Teemulta ja Mikalta henkilötodistukset. Saatuaan molemmilta ajokortin, kävi tämä näyttämässä niitä portin vieressä olevassa vartiokopissa istuvalle sotilaspoliisille.

Sotilaspoliisi piirsi rastit listaan ja avasi puomin. Varusmies palautti ajokortit ja neuvoi Mikaa kääntymään toisesta risteyksestä vasemmalle. Mika kiitti varusmiestä nostamalla etu- ja keskisormeaan ratista ja tämä vastasi vetämällä reippaasti kättä lippaan. Mika painoi kaasua ja sanoi huvittuneena “Ei taida kundilla olla hirveesti aamuja plakkarissa.”

Teemu katseli auton ikkunasta mäntymetsikköä ja väljään rakennettuja tiilitaloja. He ohittivat noin neljänkymmenen varusmiehen marssimuodostelman. Katsoessaan täyspakkauksissa eteneviä poikia, oli Teemu enemmän kuin tyytyväinen siihen että oli suorittanut oman asevelvollisuutensa heti lukion jälkeen. Nyt hänen olisi ollut vaikea löytää intoa sulkeisiin, sotaleikkeihin ja kylmässä metsässä palelemiseen.

Armeijassa Teemun asenne oli ollut niin löysä, että hänen tupakaverinsa olivat antaneet hänelle lempinimeksi “Hippi”. Hän ei asepalveluksensa aikana ollut alkuinnostuksen jälkeen ottanut yhtään ylimääräistä askelta ja armeijasta päästyään häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mikään sotilaallinen toiminta. 

Mutta nyt sitten alkoi yllättäen vaikuttaa siltä, että hän oli sekaantumassa vahvasti maanpuolustukseen liittyviin kuvioihin. Kuka olisi ikinä voinut arvata, että näin kävisi? “Ei tässä hommassa ole kohta enää mitään järkeä” ajatteli Teemu itsekseen.

Maanpuolustuskorkeakoulun parkkipaikalla oli rivissä toinen toistaan hienompia autoja. Melkein kaikki olivat saksalaisvalmisteisia, mutta joukossa oli myös yksi upouusi Lexus ja yksi Volvon katumaasturi. Mika parkkeerasi Bemarinsa joukon jatkoksi.

Päärakennuksen moitteettoman puhtaassa aulassa päivysti sotilasmestari, joka opasti heidät eteenpäin pieneen auditorioon, jossa istui noin kaksikymmentä hyvinpukeutunutta ja hyvinruokittua miestä.

Miehet säteilivät valtaa ja kokemusta vastuun ottamisesta. Teemu arveli mielessään, että nämä eivät varmaankaan panneet suuhunsa eineksiä tai roskaruokaa, vaan ravitsivat itsensä pihveillä ja punaviinillä. He olivat alfauroksia, jotka aivan kirjaimellisesti söivät ruhon parhaat osat, ennen kuin vähäisemmät jakoivat keskenään sen mitä heiltä jäi.

Lyhyen odotuksen jälkeen auditorion ovesta astui sisään armeijan harmaisiin pukeutunut upseeri. Tämä olisi ulkonäkönsä puolesta voinut näytellä Pentagon-kenraalia jossain ison budjetin Hollywood-tuotannossa. Noin viisikymmentävuotiaalla miehellä oli tuuheat sudenharmaat hiukset siiliksi leikattuna. Hänellä oli järeä leuka, leveät hartiat ja isot kädet. Ikäisekseen hän vaikutti olevan erinomaisessa fyysisessä kunnossa.

Salin puheensorina hiljeni, mies esittäytyi esikuntaeversti Tuomas Karvoseksi ja aloitti esityksensä.

“Vielä pari sataa vuotta sitten sodat olivat luonnollinen osa elämää siinä kuin kulkutaudit ja katovuodetkin, mutta viime vuosikymmeninä täysimittaiset kahden itsenäisen valtion väliset sodat ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Yleinen mielipide on muuttunut aina vain sotavastaisemmaksi, valtiot ovat taloudellisesti koko ajan enemmän riippuvaisia toisistaan ja sotien käyminen on sunnattoman kallista inhimillisesti ja taloudellisesti. 

Täytyisi kuitenkin olla märkäkorvainen haaveilija, jos kuvittelisi etteivätkö kaikki siihen kykenevät valtiot kävisi edelleenkin armotonta taistelua vallasta ja taloudellisesta hyödystä. Kansojen välinen taistelu ei koskaan pääty, se vain saa uusia muotoja. Tämä on ikävä fakta, jonka kanssa meidän kaikkien on elettävä.

Täällä on tänään paikalla väkeä korkean teknologian yritysten johtoportaista. Halusitte sitä tai ette, olette te kaikki omalta osaltanne mukana kansojen välisessä taistelussa. Te tiedätte varsin hyvin kuinka isot toimijat vetävät kotiin päin ja kuinka suurvallat tukevat omiansa enemmän tai vähemmän reilusti.

Modernissa valtakamppailussa taistellaan tiedosta ja totuudesta. Siksi on meidän kaikkien yhteinen tehtävämme suojella isänmaatamme teollisuusvakoilulta, varautua kyberhyökkäyksiin ja varmistaa kaikin keinoin, että vieraat vallat eivät pääse levittämään totuudenvastaista propagandaansa alueemme tiedotusvälineissä.

Nykyaikainen taistelu on kulttuurien välistä taistelua. Länsi-liittouma ja Yhdysvallat ovat rakentaneet demokraattista vapaakauppa-aluetta, jossa ihmisoikeuksia kunnioitetaan. On kuitenkin paljon läpeensä korruptoituneita maita, joiden johtajat pyrkivät säilyttämään epädemokraattisen itsevallan ja ylläpitämään usein ääriuskonnollisesti värittynyttä väkivaltaista kulttuuriansa.

Myöskään Yhdysvaltojen toiminta ei missään nimessä ole ollut pyyteetöntä. On selvää, että se pyrkii säilyttämään asemansa maailmanpoliisina ja käymään itselleen edullista kauppaa. Yhdysvallat on kuitenkin ollut Suomelle hyvä liittolainen, koska me jaamme paljon yhteisiä arvoja. Meillä esimerkiksi kunnioitetaan yksilön vapautta ja ihmisten tasa-arvoa.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomi on monessa suhteessa Yhdysvaltoja edellä. Meillä on kaunis koskematon luonto, sekä ahkeria ja rehellisiä ihmisiä, jotka osaavat pelata yhteispeliä keskenään. Maailmasta ei löydy montaakaan maata, jossa vallitsee niin poikkeuksellisen reilut yhteiset pelisäännöt kuin meillä. Kaikista sosiaaliluokista tuleville ihmisille on samat mahdollisuudet ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti oikeuslaitoksessamme. Köyhimmätkin ihmiset saavat sellaisen perustulon, joka mahdollistaa ihmisarvoisen elämän. Kaikki tämä on minulle suuri ylpeyden aihe ja puolustamisen arvoista.”

Teemu kuunteli luentoa kiinnostuneena ja mietti samalla sitä millaiseen tilaisuuten oli päässyt mukaan. Hän ymmärsi, että vaikka Suomi oli periaatteessa demokraattinen valtio, niin siitä huolimatta todellista valtaa käyttävien ihmisten joukko oli meilläkin hyvin pieni ja siitä pienestä joukosta vain vähemmistö valittiin vaaleissa.

Teemu pani tyytyväisenä merkille, että Karvonen ei vaikuttanut miltään fanaattiselta sotahullulta, vaan aivan järkevältä käytännön ajattelijalta. Eihän siitä mihinkään päässyt, että kovassa maailmassa vahvempi määrää pelisäännot ja että heti Suomen itärajan takana on arvaamaton sotilaallinen suurvalta.

Karvonen pääsi esityksensä loppuun ja joukko siirtyi Kadettikoulun sotilaskotiin, jossa oli seisovassa pöydässä tarjolla monenlaisia herkkuja. Ensiksi kaikki kuitenkin saivat käteensä piripintaan täytetyn Marskin ryypyn.

Karvonen kohotti lasinsa. “Kiitos kaikille osallistujille siitä että halusitte käyttää kallista aikaanne yhteisen asiamme eteen. Toivottavasti tapaamme pian uudestaan samoissa merkeissä.”

Seminaarilaiset kulauttivat ryypyt kurkustaan alas. Teemu katseli miehiä ja mietti “Vähän eri meininki kun intissä. Mutta nää tyypit ei olekaan mitään pahaista elävää voimaa jonka kuuluu vaan totella käskyjä. Näitä ei saletisti edes sodassa laitettais lähellekään rintamaa.”

Tilaisuuden osallistujat valuivat seurustelemaan pieniin ryhmiin. Teemu ei uskonut että hänen olisi tarkoitus ryhtyä verkostoutumaan ja hän oli juuri aikeissa tiedustella Mikalta seuraavaa liikettä, kun Karvonen tuli heidän luokseen.

“No niin! Hyvä että se puuttuva ratas nyt viimeinkin löytyi. Ja vieläpä kyvykkäältä vaikuttava kaveri. Lunttasin sinun papereistasi, että olit armeijan P-kokeessa saanut täyden yhdeksikön. Se kertoo omaa kieltänsä nuoren herran älyllisestä suorituskyvystä. No johtajaominaisuuksista ei tullut aivan yhtä korkeita pisteitä, mutta eipä tässä olla kenellekään esimiestä etsimässä.”

Karvonen puhui matalalla miehekkäällä äänellä ja katsoi Teemua suoraan silmiin. Hänen läsnäolonsa ja itsevarmuutensa oli niin voimakas, että Teemua alkoi Mikan tarjoamasta lääkityksestä huolimatta hermostuttaa. Karvosesta tuli sellainen vaikutelma, että hän on ollut mukana astetta isommissa kuvioissa. Hän varmastikin uskoi asiansa oikeutukseen, eikä käyttänyt energiaa siitä huolehtimiseen mitä joku toinen ajattelee hänestä ihmisenä.

“Joo, no se mun homma siellä toimistolla ei tosin oo mikään supervaativa..”

“Älä missään nimessä ole vaatimaton työsi suhteen. Sinä teet jotain sellaista, johon kykenee vain hyvin harva. Sinua ei niin vain korvata. Muista se jos sinua alkaa pelottaa. Sinun hyvinvoinnistasi ollaan erittäin kiinnostuneita.”

Teemu ajatteli mielessään “Eihän mua edes ole kauheasti pelottanu, olisko pitänyt?”

Karvonen jatkoi “Sinä olit armeijassa viestimies. Millä mielellä kotiuduit?”

“Eihän siinä mitään, kai se intti oli ihan jees, vähän erilaista touhuu kuin normiarki. Kai se on jonku tätä maata puolustettava, kun toi iso maailma on täynnä kaikkii hulluja..”

“Niin, jonkuhan se on tehtävä! Ja ketä ne jotkut sitten ovat? Nykynuoriso arvostaa maanpuolustusta koko ajan vähemmän. Monen nuoren mielestä sotilasuran valitsevilla miehillä on suorastaan päässä jotain vialla.”

“Joo, en mä sitä niin näe…”

“Istutaan vaan hampurilaisravintoloissa, näpytellään puhelinta ja odotetaan että kaikki tuodaan valmiina eteen. Ja naureskellaan niille, jotka suojelevat heitä sodan kauhuilta. Mitenköhän nämä nykynuoret oikein pärjäisivätkään etulinjassa kolmenkymmenen asteen pakkasessa?”

“No toivottavasti ei jouduta tsekkaan..”

Karvonen vaihtoi äkisti puheenaihetta “Oletko sinä muuten harkinnut hiustenleikkuuta?”

Teemu vastasi “No en mä oikeestaan, mä oon niin tottunut tähän mun tyyliin.”

Mika sanoi terävästi “Se homma hoidetaan ihan lähipäivinä.”

Karvonen jatkoi “En tiedä olenko minä sitten eri sukupolvea kuin nykynuoret, mutta minun mielestäni jos on mukana sotilaallisessa toiminnassa, niin silloin kuuluu asiaan olla myös sotilaallisen näköinen. Sen verran täytyy olla joukkuepeluri.”

Teemu vastasi “Joo, tää ei varmasti ole mikään iso kyssäri.”

Karvonen vaikutti tyytyväiseltä “No hyvä. Meillä on suuret toiveet teidän tiiminne suhteen. Jatkakaa samaan malliin. Älä pane poikaa liian koville.” Karvonen taputti Mikaa miehekkäästi olalle ja poistui. Mika ilmoitti Teemulle, että heidänkin oli nyt aika lähteä menemään. 

Autossa Mika vielä teroitti. “Joo, jos sä et sitä itse hoksannut, niin toi Karvonen on nyt sen luokan jehu että sille ei sanota mitään vastaan. Ja ethän sä mitään sanonutkaan. Mutta sellainen juttu, että kun te todennäköisesti tässä vielä tapaatte, niin yritä puhua vähän asiallisemmin. Ei sun tarvii mitään kirjakieltä vääntää, mutta sä et voi kuulostaa millekään hiipparille. Kaikki tajuaa että sun hommaan ei sovi mikään normisotilas, mutta sun pitäisi kuitenkin vaikuttaa edes pikkusen uskottavalta. Ja siksi sun on nyt myös valitettavasti ihan ensitilassa uhrattava noi sun locksitkin.

Jos sulla yhtään raksutti, niin sä hiffasit sen Karvosen puheista että mä olen nyt ilmoittanut sille ihan virallisesti että sä olet tässä meidän jutussa hyvin ratkaisevassa roolissa. Mä tajuan että tää on sun kannalta vähän vittumaista, kun sä et itsekään tiedä missä sä olet mukana, mutta sä saat kyllä ihan pian tietää enemmän. Meidän tarttee vaan ensin ottaa pari tosi kriittistä sessiota. Mutta siis tervetuloa joukkoon. Sä olet hoitanut hyvin sun asiat.”

“Mites sen Valtterin kanssa sitten tapahtuu?”

“Sillä on vielä mahdollisuus pysyä kelkassa, mutta sen asenteen täytyy muuttua ratkaisevasti.”

“Okei, mä sanon sille sen.”

“Joo, sano. Mä en tajua millaisella rautalangalla sille täytyy vääntää, että tää homma ei todellakaan ole mitään leikkiä.”

Mika ja Teemu tulivat Teemun talon eteen. Mika katsoi Teemua vakavana. “Sen mä voin sulle kuitenkin sanoa, että tää meidän homma on oikeesti hyvä juttu. Tää maailma on niin vitun epäoikeudenmukainen paikka, että eihän tää paremmaksi muutu, jos ei joku tee jotain. Ja eihän tavalliset ihmiset mitään tee, kun niitä kiinnostaa vaan Salkkarit ja lätkä.”

Mika ajoi pois ja Teemu sytytti tupakan. Rauhoittavien pillerien vaikutus oli lakkaamassa ja Teemulla oli heiveröinen olo. Hän päätti hakea lähikaupasta muutaman tölkin olutta loiventamaan oloansa.

Katsellessaan toisia asiakkaita, Teemu ajatteli että Mika oli aivan oikeassa siinä että tavalliset ihmiset olivat tyytyväisiä maailman menoon, kunhan puoli yhdeksän uutistenlukija joka ilta lupasi ettei suomalaisilla ole mitään hätää.

Hän muisti toista maailmansotaa käsitelleen lukion historiantunnin ja sen, kuinka hän oli tajunnut että molemmilla puolilla rintamaa vähintään 95 prosenttia sotilaista olisi halunnut vain palata kotiinsa elämään tavallista elämäänsä läheistensä kanssa. Kuitenkin johtajille uskollisella tunteettomalla komentoketjulla ja kuolemanrangaistuksen uhalla heidät saatiin jatkamaan täydellistä hulluutta vuosien ajan.

Teemu ymmärsi, ettei asetelma ollut muuttunut miksikään. Valtioiden johdossa oli miehiä, jotka eivät menettäneet yöuniansa siitä että heidän päätöksensä johtivat jonkun viattoman köyhän raukan kuolemaan. Ja heillä oli käytössään väkivaltamonopoli joka toteutti heidän julmat päätöksensä. 

Länsimaissa duunareilla oli sentään oikeuksia, mutta köyhissä maissa tehdastyöläisen hengellä ei ollut suurtakaan arvoa. Teemu oli nähnyt sen omin silmin matkustaessaan Intiassa ja Lähi-idässä. Näissä maissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä oli hämmentävän räikeä.

Teemun oli vaikeata käsittää kuinka kyseisten maiden johtajat kehtasivat elää yltäkylläisyydessä ja samaan aikaan katsella orjantöissä kärsiviä ihmisiä ja passittaa heitä kidutettaviksi jos he uskalsivat vaatia ihmisoikeuksia. Ja tällaisten kurkunleikkaajien kanssa länsi teki yhteistyötä, esittäen samalla moraalista ylemmyyttä.

Teemu pohti mielessään miksi ihmiset antoivat kaiken epäoikeudenmukaisuuden jatkua. Olivatko he henkisesti laiskoja, vai ajattelivatko he alitajuisesti että vahvojen kuuluukin alistaa heikompia? Oliko heistä oikein että kehitysmaiden köyhimmät olivat käytännössä länsimaisten kuluttajien orjia? Vai oliko eliitin hallitsema viihdeteollisuus pehmittänyt heidän aivonsa?

Teemu ei tosin ollut itsekään tehnyt mitään parantaakseen maailmaa. Hänenkin elämänsä oli mennyt siihen, että hän teki vain sen mitä vaaditaan jotta saa katon päällensä, ruokaa pöytäänsä ja vaatteet yllensä. Hän oli tyytyväinen elämään matalalla profiililla ja pienellä budjetilla, kunhan pääsi talvella kuukaudeksi jonnekin palmujen alle.

Hänellä oli lukiossa ollut kausi, jonka aikana hän olisi saattanut ryhtyä maailmanparantajaksi, jos olisi silloin törmännyt oikeisiin ihmisiin. Hänen parhaita kavereitaan kuitenkin kiinnosti silloin enemmän tytöt, jalkapallo ja kaljoittelu. Lopulta Teemulle oli tullut voimaton olo ja hän oli luovuttanut.

Teemu mietti sitä mitä Mika oli sanonut. Että projektin tarkoitus olisi parantaa maailmaa. Voisiko sen tavoitteena olla panna maailman asiat kerralla kuntoon? Voisiko kyseessä jopa olla käänne ihmiskunnan historiassa? Voisiko olla, että tulevaisuudesta oltiin juuri tämän takia otettu yhteys meidän aikaamme? Teemua viehätti ajatus siitä, että hän olisi mukana jossain suuressa ja että hän olisi siinä vieläpä hyvien puolella.

8. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->