6. Luku

Perjantaina pojat odottivat Mikaa kulmapöydässä Herttoniemen McDonaldsissa. He olivat syöneet ateriansa ja nauttivat nyt kahveja. Teemu oli taas istunut koko työviikon yksin arkistossa.

“Siis mä todella mielelläni tekisin vaihteeksi jotain ihan oikeeta duunia. Mulla hajoaa pää siellä helvetin bunkkerissa. Jotkut sanoo, että jos ne olis töissä jonain yövaksina tai vastaavana, niin ne lukisi kaikki maailmankirjallisuuden klassikot, mutta ei niitä kirjojakaan kuule jaksa kahdeksaa tuntia päivässä lukea.”

“Etkö sä sitten voisi ruveta tekemään jotain lyhennettyä työpäivää? Jos sinne kellariin ei kerran koskaan ketään tule?”

“No niinpä, mä kyllä ihan oikeesti aion sanoo sille Mikalle että mä en jaksa loputtomiin tota arkistopaskaa.”

“No mikset sitten sano? Ei se nyt mikään Euroopan itsevaltias ole, vaan siksi että se tietää jostain asioista enemmän kuin me.”

“No joo, kyllä mä sanon. Mut se täytyy myöntää, että mulle kelpaa toi duuni siinä mielessä, että mä en ole koskaan saanut mistään näin hyvää liksaa. Voitko sä kuvitella että ne maksaa mulle melkeen kolme tonnia kuussa? Mulle tuli just tänään ensimmäinen tili.”

“Ai niinkin paljon? No ei ihme että sä raskit tarjota mätöt..”

Teemu odotti mielenkiinnolla minkälainen huumematka tällä kertaa olisi luvassa. Valtteri sen sijaan vaikutti hermostuneelta. Teemu arveli että viime kerran huonot muistot pyörivät hänen mielessään.

“Hei jos sulle sit tulee taas paha olo, niin yrität vaan ottaa rennosti. Jos sua alkaa joku juttu ahistaan, niin hyväksyt vaan sen tunteen, niin kohta helpottaa.”

“Joo, ei sun tarvii mua opettaa.”

“En mä meinannu että äijä olis mikään alottelija. Mutta muistat vaan että joku ajatus mikä tuntuu ihan mahdottomalta kestää, menee ihan hetkessä ohi.”

“Joo joo! Ei sun tarvii selittää. Mä flippasin, sellaista sattuu. Pidät vaan itsesi kasassa.”

Kohta Mika saapui ravintolaan ja meni suoraan tiskille tilaamaan ruokaa. Hetken kuluttua hän istui pöytään annoksensa kanssa ja alkoi ahmia hampurilaistansa suurina paloina.

“Ai tekin olette syöny? No hyvä, sittenhän Valtsulla riittää taas jotain mistä puklata. Eiks niin? Pitäiskö tällä kertaa ottaa suosiolla ämpäri sohvan viereen? Kaverit oli vähän käärmeinä, kun niiden mielestä siellä toimistolla haisi oksennus kun ne tuli töihin lauantaina.”

Teemu näki että Valtteria otti päähän ja että tämä ei aikonut vastata mitään. Siksi hän sanoi “No toivottavasti ei tällä kertaa mee siihen. Kyllä me ihan oikeesti koitettiin siivota se laatta niin hyvin kun vaan pysty. Mutta se haju kun jää ilmaan, niin se on vähän vaikeeta saada lähteen mihinkään..”

“Joo joo, ota iisisti. Pitäähän nyt tollasesta kevyesti vittuilla kaverille. Eiks vaan?”

Valtteri ei edelleenkään vastannut mitään.

Mika jatkoi “Onks sun aivot muuten vieläkin kutistunu? Ole tarkkana, sun tapauksessa se olisi vaarallista, nehän voisi vierähtää sun nokasta ulos.”

“Oot sitten venannu koko viikon että pääset heittään ton..” Valtteri mutisi.

Mika myhäili ja söi ranskalaisiansa.

Valtteri sanoi “Tää voi nyt sitten olla mun osalta viimeinen kerta vähään aikaan että mä vedän sun myrkkyjä. Mulla alkaa opiskelut ja niitten kanssa ei pysty pitään mitään rokuliviikkoja.”

Mika vastasi “Siitä mun pitikin puhua, että sullekin löytyy pian joku duuni meiltä. Kuukauden tai parin sisällä, jotain ihan vastuullista hommaa. Pääset säkin pois koulunpenkiltä.”

“Mitä vittua? Ei mulla ole aikomusta lopettaa opiskelua, mulla on tutkinto jo yli puolessavälissä!”

Mika katsoi taakseen varmistaakseen ettei ketään ketään ollut kuunteluetäisyydellä. Hän nojasi eteen ja sanoi hiljaisella äänellä “Mun puolesta se on ihan sama jos sun tekee mieli tuhlata aikaasi jossain leikkikoulussa ja kituuttaa jollain vitun opintotuella. Mutta jos sä haluat olla mukana tässä hommassa, niin sä vedät kaiken mitä mä sulle annan, juuri silloin kun mä sitä annan. Jos sulle ei hyväpalkkainen siisti sisäduuni kelpaa, niin sitten sä todellakin pidät välivuoden tai ihan mitä vaan, jos et pysty käymään koulussa ja hoitaan näitä hommia samaan aikaan. Pysyt mukana jonkun aikaa, niin sä tajuat itsekin miten hölmö ajatus toi oli. Tässä on nyt aivan vitun paljon kovemmista jutuista kyse.

Ja lisäksi sun pitää nyt tajuta, että niin kauan kun sä olet tässä hommassa mukana, niin mä käsken ja sä tottelet, etkä urputa takas mitään. Mä luulin että sulle selitettiin miten tää homma toimii. Mä olen ollut teidän kanssa rento, mutta tän voisi ihan yhtä hyvin hoitaa myös sotilaallisesti. Mä olen niin reilu että mun kanssa voi joistain asioista jutella, mutta mä voisin ihan yhtä hyvin laittaa sut nyt saman tien jäähylle ihan vaan tosta vitun itkemisestä. Mutta mä olen tänään hyvällä tuulella, joten jätetään tää nyt tähän ja mennään tonne meidän mestoille.”

Mika ja pojat siirtyivät autoon. Lyhyen ajomatkan aikana kukaan ei puhunut sanaakaan. Ilmapiirin kiristyminen vaivasi Teemua. Hänestä olisi ollut parempi lähteä illan tripille hyvissä tunnelmissa.

Pian  Valtteri ja Teemu istuivat tutulla sohvalla ja Mika heitä vastapäätä.

Valtteri kysyi “No kuinka usein sä sitten ajattelit että me vedettäisiin noita sun mömmöjä?”

“Niin usein kuin mahdollista. Mä ajattelin että ainakin joka toinen viikko, mutta jos vaan pystytte niin useamminkin.”

“Luuletko sä että kellään kestää pää sellaista?”

“No senhän näkee sitten kun sen näkee. Mutta juuri sen takia teidän täytyykin nappailla säännöllisesti sitä hunajaa. Vedätte välillä hajottavia ja välillä tasottavia, niin kaiken pitäisi mennä ihan putkeen.”

“Mun tekis nytkin mieli sitä kamaa, mehän ollaan kohta ihan koukussa siihen.”

“Juuri siksi mä en annakaan sitä teille liikaa. Tää homma on mulla hallussa, älä jännitä.”

Mika kaivoi repustaan minigrip-pussin, jossa oli tutun näköinen R-kioskin logolla varustettu paperiarkki.

“Ai samaa kamaa taas?” kysyi Valtteri kulmiaan rypistäen.

“Ehei, tää on ihan eri kamaa. Viimeksi te saitte NTA:ta, tää on NTB:tä. Etkö sä muista että se arkki oli keltainen? Tää on sinistä. Olepa tarkkana.”

“Aha. No mitäs ainetta tää sitten on?”

“Tää on kakkosta. Miten on, tykkääkö jätkät kakkosesta? No nyt saatte sitä itseään.”

Teemu kysyi “Onks näitä lappuja koko aakkoset?”

“No näitähän on kuule koko sateenkaaren värit.”

Mika tarjoili pojille laput. Kohta Teemu tunsi sisällään ensimmäiset vierauden aallot. “Nyt alkaisi vissiin oleen viimeinen tilaisuus sanoo mitään järkevää.” hän totesi.

“No onko viimeisiä sanoja?” kysyi Mika.

“Alatko sä taas psyykkaamaan..” mutisi Valtteri.

“Miten niin psyykkaamaan? Enhän mä mitään psyykannu, soitin vaan hyvää musiikkia. Mutta jätkä ei selvästikään ymmärtäny sen päälle.”

Teemu aikoi juuri pyytää Mikaa laittamaan jotain mahdollisimman rentoa musiikkia soimaan, kun tämän puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi. Mika luki viestin ja irvisti. Hän työnsi puhelimen taskuunsa ja sanoi “Mun täytyy häippästä vähäksi aikaa. Kai te nyt pärjäätte hetken itestään? Ette laita paikkaa remonttiin?”

Mika lähti pois ja Valtteri meni tutkimaan stereoihin yhdistetyn iMacin musiikkikirjastoa. Hän napsutteli hiirtä, ja kaiuttimista alkoi soida samettisen pehmeä trancekappale.

“Mikä siinäkin on että se ei voi sietää trancea? Sillä on varmaan jotain tunne-elämän ongelmia.” Valtteri totesi.

Seinälle sohvien taakse oli sitten viime kerran ilmestynyt suuri taulu, jossa oli avaruusteleskooppi Hubblen ottama kuva kaukaisesta tähtisumusta. Teemu katseli taulua ja tunsi sisällään kaukaisten tähtien kutsun. Saman kutsun jonka voi kokea seistessään merenrannalla katsomassa horisonttiin.

Teemu sulki silmänsä ja kuunteli musiikkia. Lempeän rytmin ja pehmeän basson päällä soi kirkkaankuulas piano, jonka jokainen sävel tuntui kaikuvan kauas äärettömään avaruuteen. Lauluosuuden huokailu kuulosti liikuttavan surumieliseltä. Teemu ihmetteli kuinka joku olikaan osannut tehdä näin kaunista musiikkia ja miksei ollut aiemmin tajunnut niitä sävyjä joita nyt kuuli. Kun kappale loppui, tuntui Teemusta kuin se olisi kestänyt vähintään puoli tuntia, vaikka sen pituus tuskin oli paljon yli viittä minuuttia.

Teemu avasi silmänsä ja huomasi että tietokoneen näytönsäästäjä oli käynnistynyt. Ruudulle oli ilmestynyt kirkas piste, josta lähti revontulia muistuttavia valonsäteitä kohti katsojaa. Efekti muistutti 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan lopun kuuluisaa lentokohtausta.

“Olisi hyvä saada energiaa matkalle.” kuuli Teemu yhtäkkiä ajatuksen päässään, aivan kuin joku toinen elävä olento olisi sanonut sen.

Hän päätti leikillään totella omaa ajatustansa, kun se kerran hänelle rautalangasta väännettiin. Hän meni jääkaapille ja löysi sieltä tölkin Red Bullia. Hän rupesi juomaan sitä pitkillä siemauksilla.

“Tää trippi on paljon lempeempi kuin se edellinen. Tosi pehmee, tosi hyvä.” mietti hän mielessään.

“Tarvitsemme ajatusmateriaalia.” kuuli Teemu taas äänen päässään. Hän oli leikissä mukana ja alkoi etsiä ympäriltään jotain aineistoa.

Teemun silmiin osui kahvipöydällä oleva Robert Crumbin piirtämä sarjakuva-albumi, joka kertoo raamatun ensimmäisen kirjan tarinan. Hän selaili albumin sivuja ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan kuvaa jossa Abraham valmistautuu uhraamaan oman poikansa, osoituksena uskollisuudestaan Jumalaansa kohtaan.

Teemu käänteli sivuja edestakaisin, kunnes hänen katseensa osui ihmisen syntiinlankeemuksesta kertovaan aukeamaan. Hän katsoi aukeaman yhteen ruutuun piirretyn käärmeen silmiä ja muisti erään sekavan illan, jonka päätteeksi hän oli nielaissut keltaisen pillerin jonka sisällöstä hänellä ei ollut aavistustakaan. Aineella ei lopulta ollut suurtakaan vaikutusta, mutta kun hän sattui katsomaan itseään peilistä, olivat hänen pupillinsa kutistuneet ja hänen silmänsä olivat näyttäneet käärmeen silmiltä.

Käärmeet olivat Teemun mielestä inhottavia olentoja, joita ei kiinnosta muu kuin parittelu ja saalistaminen. Siksi kait raamatussakin juuri käärme on se olento joka houkuttaa ihmisen hylkäämään luojansa tahdon.

Seuraavaksi Teemun mieleen nousi muisto lapsuudesta. Hän oli kerran kolmevuotiaana ollut perheen kesämökin pihassa leikkimässä, kun oli kuullut mummonsa kirkaisevan. Hän oli katsonut äänen suuntaan ja nähnyt että mummo oli ollut kompostin luona kyykkypissalla ja että musta kyykäärme oli yllättänyt hänet pikkuhousut kintuissa. Käärme oli kohottanut päänsä ylös valmiina iskemään. Se oli säteilyt myrkyllisyyttä ja vihaa. Teemun aivojen syvimmät kerrokset olivat ottaneet komennon ja hän oli mitään ajattelematta juossut mökin seinälle, napannut sieltä haravan ja heittänyt sen mummolle. Mummo iski haravalla käärmeen kuoliaaksi ja tilanne oli ohitse.

Nyt tässä hetkessä Teemu makasi sohvalla ja hänen mielikuvansa alkoivat sekottua toisiinsa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut olemassa samanaikaisesti kolmessa eri ajassa: pienenä lapsena käärmettä tappamassa, pari vuotta sitten katsomassa peilistä omia käärmeensilmiään ja nyt tässä hetkessä sarjakuvan äärellä. Teemu ihmetteli itsekin miksei häntä ahdistanut lainkaan, vaikka hän oli niin täydellisen pihalla.

“Siirrytään loppuajoon.” Teemu kuuli taas ajatustensa äänen mielessään. Nyt Teemu oli jo aistivinaan, että äänen tuottaja oli nuorehko mies, mahdollisesti jonkinlainen tutkijatyyppi tai koneenkäyttäjä. Jossain alitajuntansa syövereissä Teemu näki valkoiseen takkiin pukeutuneen pitkästyneen pojan, joka teki työtänsä ja odotti pääsevänsä viikonlopun viettoon. Käärmemuistot katosivat Teemun mielestä kuin nappia painamalla.

Teemu sulki silmänsä ja hänen mieleensä alkoi valua uskomattoman kirkkaana kokonaan unohdettuja muistoja lapsuudesta. Hän muisti kuinka oli parivuotiaana katsellut kolmipyöräisensä ohjaustangolla ryömivää leppäkerttua, kuinka oli kesämökillä leikkinyt lappalaista ja joikannut kiven päällä. Hän muisti perheen yhteisen kesälomamatkan ja äidiltä imeskeltäväksi saadun tikkarin. Hän muisti lomapaikan juoma-automaatin, johon sai itse laittaa lantin ja jonka nappia painamalla koneen laariin kolahti kylmä herkku.

Sitten ovi kävi ja Mika astui takaisin toimistoon. “Mitenkäs täällä jaksetaan?” hän kysyi.

Teemu vastasi “Ihan loistavasti, mulla oli äsken niin herkkä hetki ettei mitään rajaa. Mä sain ohjatun matkan mun lapsuuteen.”

“Ai että ihan ohjatun matkan?”

“Joo, mä kuulin mun päässä mun ajatukset ja ne vei mut mun menneisyyteen ja ties minne.”

“Jaahas.. Entä mitä sanoo toinen taistelija?”

Valtteri ei vastannut ja kun Teemu katsoi häntä tarkemmin, huomasi hän että Valtteri tuijotti kattoa pysähtyneessä tilassa.

“Ootsä kunnossa? kysyi Teemu.

Valtteri nyökkäsi tuskin havaittavasti ja räpytteli silmiään.

Mikakin tuli Valtterin viereen ja katsoi tätä vakavana. “Mitä sä kelaat?”

“Mä en jaksa enää. Mä haluun vaan olla kokonaisena tässä hetkessä.”

Mika naurahti “Teidän pitäisi nähdä itsenne. Toinen näyttää sille että on jutellu enkeleiden kanssa ja toinen on niinkuin itse Lucifer olis kiduttanu. Mitä sulle oikeen kävi?”

“Mä en halua puhua siitä.”

“Kerro nyt vaan, se helpottaa.”

“Mun täytyy nyt vaan hetki levätä.”

Mika jatkoi “Se ei nyt valitettavasti onnistu, meidän pitää lopettaa tää ilta lyhyeen. Mulle tuli sellaisia menoja joita ei voi siirtää.

Ja menoista puheen ollen, mä en ensi maanantaina pääse heittämään teitä sinne Riston labraan. Saatte mennä taksilla. Se odottaa teitä kuudelta.”

Mika kaivoi taskustaan tukun rahaa ja laski pöydälle kahteen nippuun molempiin sata euroa.

“Ton pitäisi riittää.”

Mika katsoi Valtteria arvioiden. “Eli sunkin tarttis nyt hoitaa itsesi ulos täältä toimistosta.”

“Jos vaikka puoli tuntia voisi levätä..”

“Ei, vaan nyt lähdetään menemään. Joku mun kavereista voi tulla duuniin huomenna.”

Teemu sanoi “Sä voit tulla mun luokse nukkumaan. Taksilla ei mene kun viisi minuuttia mun kämpille.”

Teemun tilaama taksi tuli melkein heti. Kuski vilkuili poikia uteliaana taustapeilistä.

“Aika harvoin tulee keikkaa tänne päin.”

Teemu vastasi mitään miettimättä “Joo, meillä oli firman pikkujoulut.”

“Jaaha, no teillä oli sitten pikkujoulut hyvissä ajoin.”’

“Joo.”

***

Maanantaina töiden jälkeen Teemu otti taksin Riston laboratoriolle. Hän soitti ulko-oven summeria ja hetken kuluttua Risto tuli avaamaan. Tämä katsoi Teemua tummilla silmillään ja kysyi heti “Onko elämä alkanut näyttää kauniimmalta?”

Teemu ei osannut vastata, mutta oli kieltämättä totta että hän oli viikonloppuna nähnyt maailmassa uudenlaista herkkyyttä.

Laboratorion puolella Risto sanoi “Te kuulemma veditte sitä kakkosta. Sehän on ehdottomasti yksi parhaista. Harmi ettei sitä meinaa saada mistään.”

“Joo, se oli niinku huvipuistoajelu omaan lapsuuteen. Mä muistin sellasia juttuja mistä mulla ei ollut aavistustakaan että mulle on tapahtunut.”

“Tuollaistahan tapahtuu, kun mieltä vapautetaan. Aivan tavanomaisessa psykoterapiassakin on tavallista, että ihmisen tietoiseen mieleen kohoaa sellaisia tärkeitä muistoja jotka hän on kokonaan unohtanut, tai joiden todellista merkitystä itselleen hän ei ole pystynyt kohtaamaan.”

“Eiks ole pimeetä miten vähän sitä loppujen lopuksi muistaa omasta elämästään? Ja miten tärkeitäkin juttuja voi unohtaa.” 

“Ja kuitenkin sinä olet kaikkien kokemustesi summa. Siinä mielessä sinä et unohda mitään muuta kuin yksityiskohdat.”

“Mä myös tunsin vähän aikaa ihan aidosti olevani olemassa samaan aikaa kolmessa eri ajassa.”

“Ai jaa, tuliko sellainen fiilis että olisit ollut aikakoneessa?”

Teemu puuskahti yllättyneenä “Ai aikakoneessa?! Mistä sä ton keksit? Onko sulla jotain teorioita aikamatkailusta?”

“Oletko sinä koskaan ajatellut, että aina kun jossain tieteiskirjassa tai elokuvassa joku matkustaa ajassa, niin se aina astuu sisälle johonkin koneeseen. Mutta entä jos olisikin mahdollista rakentaa se aikakone pään sisälle?”

“No huh huh.. Luuletko sä että se vois olla mahdollista?”

“Kuka tietää? Voihan olla että ainetta ei ole mahdollista siirtää ajassa, mutta että informaation siirtäminen on mahdolllista ja että aivoista voisi rakentaa siihen vastaanottimen.”

Teemu laski mielessään yksi plus yksi plus yksi: Viime tripin tapahtumat olivat liittyneet menneisyyteen, Lissu oli puhunut aikakoneesta ja nyt Ristokin vihjaili avoimesti jotain samansuuntaista. Oltiinko siis todellakin hänen päähänsä rakentamassa aikakonetta? Ja tiesivätkö nämä rakentajat varmasti mitä olivat tekemässä?

Teemu palasi kotiin ja päätti ottaa lämpimän kylvyn. Juuri kun hän oli saanut ammeen täyteen, soi puhelin. Toisessa päässä oli vihainen Mika.

“Oletko sä kuullut Valtterista? Se ei kuulemma ilmaantunut tänään ollenkaan sinne Riston luokse.”

“Joo, en mäkään ole saanu sitä kiinni.”

“No jos se vitun säätäjä soittaa sulle, niin käsket sitä soittamaan mulle saman tien. Tää ei voi jatkua näin. Se saa vielä tasan yhden mahdollisuuden ja jos se ryssii sen, niin sitten se on pihalla tästä hommasta.”

“Sillä oli vissiin aika rankka ilta sillon perjantaina. Mäkin olin koko viikonlopun aika seis..”

“Joo, mutta sitten sä kuitenkin teit sen mitä sun piti. Jos se oli mielestään niin heikossa hapessa ettei päässyt liikkeelle, niin sen olisi pitänyt soittaa mulle ja kysyä lisäohjeita. Oman pään käyttäminen on sallittua, mutta ei omien päätösten tekeminen.”

“No mä lupaan puhua sen kanssa.”

“No puhupa kuule. Ja järkkää tääkin viikonloppu itsellesi vapaaksi. Käydään perjantaina ajelulla ja lauantaina mennään Santikseen yhteen tärkeäseen tilaisuuteen. Mutta Valtteri ei tule mukaan kumpaankaan, se on nyt jäähyllä tän viikonlopun.”

“Mä ihan oikeesti juttelen sen kanssa..”

“Joo juttele. Ja muista että on sunkin etu ettei se jätkä ala sekoilemaan.”

Illalla Valtteri lopultakin soitti ja kuulosti katuvaiselta.

“Se sanoi että mulla on tää viikonloppu aikaa miettiä haluunko mä olla mukana tositoimissa vai en. Se sanoi että jos mä en kestä sen kelkassa, niin mulle keksitään joku perunankuorimishomma jonkun toisen kanssa.”

“No nyt sitten skarppaat! Sun on vaan hyväksyttävä että se on pomo. Et tee tästä mitään tahtojen taistelua.”

“Joo joo, mut mua vituttaa kun sillä on tarve esittää jotain suurta johtajaa. Se vissiin pitää itseään aivan helvetin kovana jätkänä, mutta mistä me tiedetään vaikka se olisi vaan joku aivan merkityksetön pikkupomo? Nehän ne yleensä eniten öykkäröi. Eihän se esimerkiksi tiennyt siitä etsivä Virrastakaan mitään. Se vaan käy hakemassa kamoja jostain ja panee toiset vetämään niitä ja sitten vittuilee kun toinen on henkisesti vereslihalla. Kyllä mäkin pystyisin siihen.”

“No mutta ainakin sillä vaikuttaisi olevan kontakteja..”

“No niitähän se esittelee aina kun mahdollista. Ja ajelee sillä typerällä Bemarillansa naama norsunvitulla, niinkuin ketään muuta ei olisi olemassakaan koko maailmassa.”

“Joo, mutta ota huomioon että tää on helvetin kovaa peliä missä me ollaan mukana. Muistele miltä tuntu pyssyn piippu niskassa, jos meinaa unohtua.”

“No se on oikeastaan ainoa syy miksi mä en ole vielä haistattanut sille pitkää paskaa.”

7. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->