5. Luku

Teemu ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt mielisairaalassa. Pelkkä sanapari “suljettu osasto” herätti hänen mielessään television ja sarjakuvien luomia mielikuvia sähköshokeista, lobotomiasta ja pakkopaitoihin puetuista raivoavista hulluista. Hän olikin tilanteen vakavuudesta huolimatta utelias näkemään minkälaiseen paikkaan Lissu oli joutunut.

Noustuaan ulos raitiovaunusta Nordenskiöldinkadulla, Teemulle selvisi että Auroran psykiatrinen sairaala oli ulospäin aivan tavallisen sairaalan näköinen, mutta huomattavasti suurempi kuin mitä hän oli odottanut. Itse asiassa se koostui lähes kahdestakymmenestä erillisestä rakennuksesta.

Teemu suunnisti kohti sairaalan kanttiinia, jossa hän oli sopinut tapaavansa Valtterin. Lähestyessään rakennusta, näki hän sen edessä kaksi miestä tupakalla ja kolmannen joka seisoi paikallaan tekemättä yhtään mitään.

Ensimmäinen tupakoitsija oli pukeutunut sairaalan vaaleansiniseen yöpukuun ja aamutakkiin. Hän imi tupakkaansa keskittyneesti ja katseli eteensä maahan tuiman näköisenä, niin kuin olisi käsitellyt mielessään jotain raskasta ajatusta. Sairaalavaatteita lukuun ottamatta hän näytti aivan tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä. Jos Teemun olisi pitänyt arvata hänen diagnoosinsa, olisi hän veikannut vakavaa masennusta.

Toinen tupakoitsija oli parikymppinen nuori mies. Tämä oli pukeutunut vaatimattomiin arkivaatteisiin, jotka näyttivät olevan pesun tarpeessa. Hänellä oli sisäänpäin kääntynyt katse, huono ryhti, parikymmentä kiloa ylipainoa vyötäröllä ja erikoisella tavalla harmaa iho. Hänen harva partansa näytti siltä kuin ympäri hänen kasvojaan olisi liimattu yksittäisiä kainalokarvoja ja hänen olemuksestaan sai sen vaikutelman että hänellä on kova lääkitys päällä, mutta Teemulla ei ollut aavistustakaan siitä mikä hänen sairautensa voisi olla.

Kolmannella miehellä oli yllään ikivanhat verkkarit, kuluneet tennarit ja säkkimäinen flanelipaita. Vaatteet näyttivät siltä että ne saattaisivat olla jonkin laitoksen varastosta ja noin neljäkymmentäviisivuotias mies oli itsekin laitostuneen oloinen. Kun Teemu oli jo melkein kanttiinin ovella, kysyi tämä hiljaisella äänellä “Olisko heittää tupakka?”

Miehen kasvot olivat ilmeettömät ja näytti siltä kuin hän olisi henkisesti jossain kaukana. Teemulla ei ollut tupakkaa mukana, joten hän joutui sanomaan “Sori nyt ei oo.” 

Mies nyökkäsi, sen näköisenä kuin vastaus olisi ollut hänelle erittäin tuttu. Hänen olemuksessaan oli jotain yksinäistä osaansa alistunutta alakuloa. Sen takia Teemua hieman suretti, ettei hän pystynyt tekemään miehelle edes tätä pientä palvelusta.

Teemu osti kanttiinin tiskiltä munkkikahvit ja istui pöytään. Kanttiini oli tyypillinen sairaalakahvila, jonka sisustukseen ei oltu juurikaan panostettu. Pöydät ja tuolit olivat seitsemänkymmentäluvulta ja myytävänä olevat tuotteet olivat esillä tehdaspakkauksissa, ilman minkäänlaista somistusta. Kanttiinin asiakkaat olivat keskimääräistä vakavamman oloisia ja huoneessa vallitsi omalla tavallaan miellyttävä seisahtanut tunnelma.

Sitten Teemu lopultakin näki ensimmäisen ilmiselvän hullun. Kanttiiniin astui hoitajan saattamana noin kaksikymmentävuotias poika, jolla oli kauniit ja älykkäät kasvot, mutta poikkeuksellisen hurja katse. Tämä katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi viimeiset pari viikkoa seurustellut riivaajahenkien tai avaruusolentojen kanssa. Valkoisiin pukeutunut mieshoitaja saattoi pojan tiskille, josta tämä onnistui ostamaan itselleen kaksi askia tupakkaa. Ostosta tehdessään poika tuijotti hullulla katseellaan myyjää kiinteästi silmiin, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen mitään erityistä huomiota.

“Kiva työympäristö tädillä..” ajatteli Teemu mielessään.

Sitten Valtterikin saapui paikalle. Hän haki itselleen kahvit ja pojat ryhtyivät suunnittelemaan tapaamistaan Lissun kanssa.

Teemu sanoi “Eli meidän pitäis nyt sitten saada se Lissu parka uskomaan että se on ollu harhoissaan, kun se on ajatellu olevansa mukana tässä meidän projektissa.”

“Joo, ilmeisesti sitä ei enää haluta pitää mukana.”

“Tulee kyllä aika Juudas olo. Se on kuitenkin frendi.”

“Joo, mutta ei meillä nyt ole vaihtoehtojakaan. Jos me ei tehdä tätä, niin joku toinen tekee sen ja samalla meidätkin lempataan pihalle koko jutusta. Se ryssi itse oman hommansa, kun ilmeisesti veti liikaa aineita tai jotain. Ja jos sitä ei saada uskomaan että se on ollu sekaisin, niin sillehän saatetaan vaikka tehdä jotain. Niinkuin Mika sano: Sehän olis voinut jäädä auton alle, tai hukkua tai jotain.”

“No joo, hyvä että tää hoidetaan tälleen pehmeesti. Luuletko sä että ne oikeesti tappais jonku joka uhkaa paljastaa tän homman?”

“Vaikea sanoa. Kai ne pyrkii siihen ettei tulisi tällaisia tilanteita. Mutta me saatetaan ihan oikeasti olla tosi pienessä piirissä.”

Pojat joivat kahvinsa loppuun ja etsivät Lissun osaston. He soittivat ovikelloa lukitun lasioven vieressä ja hetken kuluttua ovea tuli avaamaan nuori mieshoitaja. Tämä katsoi poikia epäluuloisen näköisenä ja Teemu arveli että tämän työssä harjaantunut hörhötutkansa hälyytti. “Toivottavasti päästään täältä vielä uloskin..” ajatteli hän itsekseen.

Ennen Lissun tapaamista, halusi hänen hoitajansa Elli Majava vaihtaa pari sanaa poikien kanssa.

“Liisahan tosiaan vaati saada nimenomaan teidät kaksi tänne. Hän ei ole halunnut tavata ketään muuta. Ei edes omia vanhempiansa. Hän on todellakin tällä hetkellä vainoharhaisesti psykoottinen. Hän uskoo olleensa koko viimeisen vuoden ajan tekemisissä jonkin niinkutsutun “maanalaisen armeijan” kanssa. Hän on ilmeisesti puhunut teidänkin kanssanne jotain tällaista?”

Teemu oli jo möläyttämässä että Lissu oli itse asiassa puhunut heille jostain aivan muusta, mutta Valtteri oli nopeampi “Joo täsmälleen. Saatto se jotain muutakin sanoa, mutta maanalaisesta armeijasta se nimenomaan puhui.”

Teemu potkaisi itseään henkisesti nilkkaan. Hän ei ollut vieläkään täysin sisäistänyt sitä että hänen täytyisi valita joka ainoa sanansa tarkkaan, kun oli puhe jostain projektiin liittyvästä asiasta.

Elli vaikutti tyytyväiseltä vastaukseen “No Liisa on tosiaan ollut melkoisen sekava. Kun hän tuli osastolle, oli hän niin huonossa kunnossa että me jouduimme laittamaan hänet kahdeksi vuorokaudeksi eristykseen.”

“Ai mitä se tarkottaa että joku laitetaan eristykseen?” Kysyi Teemu.

“Se tarkoittaa sitä että eristettävä potilas sijoitetaan lukittuun huoneeseen, jossa on pelkästään sänky johon hänet sidotaan kiinni nilkoista ja ranteista.”

“No huh huh, kuulostaa aika vitun rankalle. Vähän kuin joku pehmustettu huone. Oikeestaan pahempi.”

“Niin, se on erittäin raskas hoitomuoto niin potilaalle kuin hoitajillekin. Sitä pyritään välttämään viimeiseen asti.”

“Mikäköhän siinä on hoitajille niin raskasta?” ajatteli Teemu. “Eihän niitten tarvii kun käydä ruokkimassa ja kusettamassa sitä raukkaa joka makaa kopissa. Luulis että niille olis paljon rankempi juosta osastolla jonkun sekavan tyypin perässä.”

Ääneen hän sanoi “Mitä meidän sitten kannattaa nyt sanoa sille?”

“Millään mitä te juuri nyt sanotte ei ole suurtakaan merkitystä. Kunhan ette vain lähde millään tavalla mukaan hänen harhoihinsa. Sanotte vain asiallisesti etteivät ne ole totta.”

Elli johdatti pojat Lissun huoneeseen. Pienessä huoneessa oli kolme sänkyä yöpöytineen. Kaksi sängyistä oli tyhjiä ja siististi pedattuja ja kolmannella makasi Lissu. Kun hän näki pojat, singahti hän pystyyn ja riensi huoneen poikki halaamaan heitä.

Lissu roikkui Teemun kaulassa kiusallisen pitkään. Sitten hän irrotti otteensa ja sanoi kovalla äänellä Ellille “Saataisko me vähän yksityisyyttä kiitos!”

Elli sanoi poistuessaan “Minut löytää tarvittaessa toimistosta.”

Lissu odotti että ovi sukeutui Ellin takana ja sanoi sitten “Ihanaa että te tulitte. Mä olin ihan varma ettei ne päästä teitä tänne.”

Teemu vastasi “No mut pakkohan niiden on päästää, eihän ne voi ketään ihmistä väkisin maailmasta eristää.”

“Te ette tiedä mitä kaikkea ne täällä tekee. Mennään tonne tupakalle, mä selitän.”

Teemu katseli Lissua surullisena tämän puolesta. Lissu näytti olevan tukevassa lääkityksessä, mutta siitä huolimatta hänellä oli vielä kova meno päällä.

Lissu käveli poikien edellä osaston tupakkahuoneeseen, joka oli pelkkä ankea koppi. Yhdellä seinällä oli katonrajassa pieni raollaan oleva ikkuna, jonka ulkopuolella oli valkoiset metallikalterit. Keskellä huonetta oli vanha pöytä, jonka pinta oli täynnä polttojälkiä, naarmuja ja kaiverruksia. Pöydän keskellä oli metallinen vati, joka oli puolillaan likaista vettä ja täynnä tupakantumppeja. Valoa huoneeseen toi loisteputkivalaisin, jonka muovinen kupu oli vuosien mittaan värjääntynyt ruskeaksi. Seinille oli aseteltu riviin pehmustamattomia tuoleja, joista yhdelle Lissu istui. Hän laittoi nopealla liikkeellä tupakan suuhunsa ja sytytti sen.

“Muistatteko te mistä me juteltiin silloin niissä bileissä? Millon ne nyt oli, silloin kun mä annoin teille ne puhelimet?”

Valtteri vastasi “Joo, sä olit tosi sekaisin. Sä puhuit jostain maanalaisesta armeijasta.”

“Ai puhuinko? En usko, mä puhuin mielestäni vain projektista.”

“No mutta jotain sellaista kuitenkin.”

“Ai mitä, väitätkö sä ettei ne muka ottanut teihin yhteyttä?”

“Ketkä ne?”

“No ne armeijan miehet.”

“Mä en nyt tiedä yhtään mistä sä puhut.”

“Kyllä sä voit puhua armeijasta, ei täällä ole ketään kuulemassa.”

“Mä en tiedä yhtään mistä ihmeen armeijasta on kyse. Tiedätkö sä mistä toi puhuu?” kysyi Valtteri Teemulta.

Teemu sanoi “Joo siis en mäkään nyt tiedä mistä sä puhut. Sä halusit välttämättä antaa meille ne luurit, niin me otettiin ne talteen. Ja sit sä puhuit kaikkee ihan kummallista. En mä muista sen tarkemmin, kun me oltiin itekin niin vauhdeissa. Kai sä muistat että me jo silloin sanottiin sulle että ei sun jutuissa ole mitään järkeä…”

Lissu katsoi ensin Valtteria ja sitten Teemua. Hänen katseessaan välähti epätoivo. “Okei, te olette ihan oikeassa. Ei sitten puhuta siitä. Mutta te ette ymmärrä, ne yrittää aivopestä mut täällä. Ne väittää mulle että tää kaikki on ollut vaan mun mielikuvitusta. Tää koko osasto on mukana siinä. Potilaatkin. Ne kaikki koittaa saada mut uskomaan ettei edes ole mitään projektia.”

Valtteri vastasi “Luuletko sä oikeesti että toi on totta, kuuntele nyt itseäs.”

“Joo joo! Täällä oli osasto täynnä porukkaa kun mä tulin tänne, sitten ne laittoi mut eristykseen ja kun mä pääsin sieltä ulos niin täällä olikin enää ihan vaan muutama potilas. Ne putsasi koko paikan, niin että nyt täällä on pelkkiä sisäpiiriläisiä. Sairaaloihin on muka kauheat jonot, mutta täällä on jostain kumman syystä vaan puolet potilaspaikoista käytössä.”

Teemu kysyi “Miksiköhän sut laitettiin sinne eristykseen? Oletko sä ajatellut sitä?”

“No just sen takia kun ne pelkäs että mä puhun projektista. Mutta se on ihan turhaa, kyllä mä osaan pitää suuni kiinni. Se oli vaan se yksi ilta kun mä olin liian väsynyt, niin pääsi vähän lipsahtamaan.”

Huoneen ovi avautui ja sisään astui kaksikymppinen tyttö sairaalan aamutakissa. Hän meni istumaan tuolille joka oli mahdollisimman kaukana Lissusta ja pojista ja kaivoi taskustaan tupakka-askin ja sytkärin. Hän sytytti tupakan ja ryhtyi polttamaan sitä ajatuksiinsa vajonneena.

Teemu yritti vaihtaa puheenaihetta “Oli varmaan aika ankee kokemus se eristys?”

Lissu ei vastannut. Hän tuijotti vihaisesti huoneeseen tullutta tyttöä. “Nii just, höristä nyt lehmä korviasi oikeen kunnolla! Joo, täällä puhutaan kaikkea ihan asiatonta, käy kirjoittamassa raportti!”

Tyttö katsoi Lissua hämmentyneenä.

“Tai tiedätkö sä mikä on vielä parempi? Tiedätkö? Että painut vittuun siitä VITUN KÄTYRI!!!”

Lissu nousi ylös sen näköisenä että saattaisi käydä tyttöön käsiksi. Tämä heitti tupakkansa tuhkavatiin ja livahti nopeasti pois huoneesta.

Valtteri toppuutteli Lissua “Mitä sä nyt oikein teet? Rauhotu nyt vähän hyvä ihminen.”

“Toi vitun huora on niistä kätyreistä pahin. Se kattoo mua aina niin helvetin onnellisena siitä että se saa nollata mua. Ja sitte se kirjottaa johonkin vitun muistikirjaansa jotain saatanan raportteja.”

Teemu ei ollut varma ketkä kaikki osastolla olivat mukana juonessa, mutta ilmeisesti he tiesivät mitä olivat tekemässä, koska Lissu alkoi kuulostaa täysin vainoharhaiselta.

“Sä taisit olla aika aineissa sillon bileissä?” kysyi Valtteri.

“Mä halusin todistaa niille että mä pystyn vetämään yhtä ainetta viisi päivää putkeen. Ja mä tein sen. No okei, lopussa ehkä rupesi vähän ote lipsumaan.”

Huoneen ovi aukesi taas. Sisään astui Elli Majava. Tämä sanoi ankaralla äänellä “Mitä täällä oikein tapahtuu? Minna kertoi että sinä ajoit hänet pois täältä.”

“Mulla oli näiden mun kaverien kanssa tärkeää puhuttavaa ja se kyyläs vieressä joka sanaa.”

“Kyllä Minna saa tulla tänne tupakoimaan juuri silloin kuin haluaa. Jos hänen tupakointinsa häiritsee sinua, niin sitten otetaan sinulta tupakat pois. Onko selvä?”

Elli katsoi Lissua ehdottoman näköisenä ja toisti “Onko selvä?”

“Joo joo..”

Elli kysyi pojilta “Kuinka täällä muuten sujuu?”

Valtteri vastasi “Eihän tässä mitään, kunhan jutellaan.”

Lissu sanoi “Mä kerroin niille kaiken juuri niinkuin se on. Mä kerroin että te yritätte aivopestä mua. Ne tietää sen nyt ja te ette voi mitenkään pitää niitä täällä väkisin.”

“Ja mitenköhän me aivopesemme sinua?”

“Esimerkiksi te syötätte mulle joka päivä ihan älyttömän lääkekoktailin, vaikka mä olen täysin skarppi ja terve. Te koitatte tehdä mulle jonkun kemiallisen lobotomian.”

“No, meidän lääkärimme arvion mukaan sinä olet edelleen psykoottinen. Ja silloin on hoidon ennusteen kannalta sitä parempi mitä nopeammin psykoosi saadaan katkaistua. Mielummin vaikka pienen ylilääkityksen avulla. Muista että psykoosi on toksinen tila, se vaurioittaa koko ajan sinun aivojasi.”

Lissu jatkoi “No miksi te olette eristäneet mut ulkomaailmasta? Te olette pitäneet mua nyt yli kaksi viikkoa täällä ja mä en ole saanut kertaakaan käydä ulkona.”

“Muistatko sinä yhtään minkälaisessa kunnossa sinä olit kun tulit tänne? Sinä yritit kolmella eri puhelimella ottaa yhteyden johonkin “maanalaiseen armeijaan” ja sanoit että joku Supon etsivä tulee milloin tahansa hakemaan sinua. Oletko sitä mieltä että olisi ollut asianmukaista hoitoa jos olisimme laskeneet sinut vapaaksi?”

“Vittu sä olet hyvä… sä saat tän kuulostaan just siltä että mä olen joku hullu ihan harhoissaan.”

“Sinä kerroit hoitokokouksessa, että haluat tavata jonkun osaston ulkopuolelta. Lääkäri sanoi että voisimme aluksi kokeilla yhtä vierailijaa ja nythän tässä on jo kaksi vierasta. Heti kun sinä vähän rauhoitut, niin pääset kyllä käymään ulkonakin ja saat tavata kaikki ihmiset jotka haluat. Mutta ei ole järkevää, että sinä nyt tässä vaiheessa sotket elämäsi sillä että puhut sekavia kaikille tutuillesi.”

“Sä tiedät että mä en voi todistaa mun puheita todeksi, kun sä tiedät että jos mä kerron yksityiskohtia niin mä olen kusessa.”

“Ei, päinvastoin, olisi erittäin toivottavaa että tuntisit voivasi kertoa meille täsmälleen mitä uskot että sinulle on viime päivien aikana tapahtunut.”

“Sä koitat saada mut lipsauttamaan.. vittu sä olet ovela.”

“Niin, mitä tuohon nyt voi sanoa.. Kun sinulta otettiin huumeseulat sisäänkirjoituksen yhteydessä, kävi niistä ilmi että olit käyttänyt sekä amfetamiinia että rauhoittavia lääkkeitä…”

“Joo joo, tästä on puhuttu jo moneen kertaan!”

“Onko sinulla mitään käsitystä siitä minkälaisia riskejä päihteiden sekakäyttöön liittyy? Meille tulee jatkuvasti hoitoon nuoria terveitä ihmisiä, joilla huumeet ovat laukaisseet psykoosin. Ja ne harhat ovat niin vakuuttavia, että voi pahimmillaan kulua kuukausiakin ennen kuin nämä ihmiset alkavat tajuta että…”

“….Että ovat olleet sekaisin. Joo joo, kuinka monta kertaa sä aiot pitää ton puheen?”

“Ilmeisesti sinulla ei myöskään ole tallessa minkäänlaisia viestejä näiltä niinkutsutun maanalaisen armeijan henkilöiltä?”

“Enkö mä vittu ole jo selittänyt, että jos mä alan kertomaan niistä jutuista niin ne tappaa mut.”

“Kyllä ja olet myös sanonut ettei sinulla myöskään ole todistusaineistoa, koska sinua oli käsketty hävittää kaikki todisteet.”

Teemu kuunteli Ellin ja Lissun keskustelua ja tajusi että Lissun arvostelukyky oli todellakin pettänyt täydellisesti. Hän oli selvästikin puhunut aivan liikaa. Oli selvää että raja oli ylitetty ja että sieltä ei ollut enää paluuta.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Elli sanoi “Olisikohan Teemun ja Valtterin nyt aika lähteä pois? Ehkä tämä tapaaminen riittää nyt toistaiseksi.”

Teemu ja Valtteri nousivat lähteäkseen. Lissu katsoi heitä anovasti. “Puhukaa mun puolesta. Mä kuitenkin tein teille suuren palveluksen silloin bileissä. Te tiedätte mistä mä puhun.”

Teemu oli surullinen Lissun puolesta ja Valtterikin vaikutti kiusaantuneelta. Kumpikaan heistä ei osannut sanoa mitään. Lopulta Teemu sanoi “No mut koita pärjäillä. Kyllä tää tästä, otat vaan iisisti.”

Elli päästi Teemun ja Valtterin ulos osastolta. Valtteri kiiruhti raitiovaunupysäkille, koska oli menossa pelaamaan sulkapalloa koulukaverinsa kanssa. Teemu puolestaan halusi olla hetken omissa ajatuksissaan, joten hän käveli Jäähallin vierestä kohti Töölönlahtea.

Teemu kertasi mielessään äskeistä kohtaamista Lissun kanssa ja sitä mitä tämä oli puhunut heille armeijasta. Teemu mietti, että oliko tilanne nyt sitten sellainen että Microsoftin, Aalto-yliopiston, Poliisin ja Supon lisäksi projektissa oli mukana vielä armeijakin? Vai oliko kyseessä vain Lissun nimitys projektissa mukana oleville ihmisille? Teemu veikkasi edellistä. Hän epäili että kyseessä oli salaliitto joka levittäytyi koko yhteiskuntaan.

Mutta mikä tämän salaliiton tavoite oikein oli? Teemu oli viimeisten viikkojen aikana pohtinut sitä kysymystä lukemattomia kertoja. Lissu oli väittänyt että kyse olisi ajassa matkustamisesta. Voisko tämä täysin poskettomalta kuulostava väite sittenkin pitää paikkansa? Ainakin aikamatkailu olisi niin merkittävä asia, että se saatettaisiin hyvinkin haluta salata tavallisilta ihmisiltä. Ja se myös selittäisi miksi projektissa oli mukana erilaisia tiedeinstituutioita.

Mutta olisiko mitenkään mahdollista että tieteessä oltaisiin täysin yllättäen otettu näin valtava loikka, ilman että tieto siitä olisi jossain vaiheessa vuotanut julkisuuteen? Toisaalta, olihan tiede ennenkin tehnyt äkillisiä harppauksia puoliksi vahingossa. Sattuman kautta oli keksitty esimerkiksi röntgenkuvaus, antibiootit ja alkuräjähdyksen aiheuttama kohina. Olisiko mahdollista että jossain laboratoriossa oltaisiin täysin sattumalta törmätty aikamatkailun mahdollistavaan teknologiaan? Tai olisiko joku yksinäinen nero voinut omassa tutkimuskammiossansa tehdä jonkin mullistavan teoreettisen läpimurron? Niinkuin Albert Einstein kehittäessään suhteellisuusteorian.

Tai olihan aivan yhtä mahdollista, että kaukaisesta tulevaisuudesta oltiin otettu yhteys tähän aikaan ja nyt tulevaisuuden ja nykyhetken viranomaiset eivät halunneet tiedon aikamatkailusta tulevan julkiseksi. Kuka tietää mitä kaikkea aikamatkailu mahdollistaisi ja millaista juonittelua sen ympärille syntyisi?

Mutta onko edes olemassa mitään tulevaisuutta ja jos on, niin kuinka se voisi olla mikään vakaa todellisuus? Eivätkö nykyisyydessä tapahtuvat asiat ainakin arkijärjellä ajateltuna koko ajan kirjoittaneet uudestaan tulevaisuuden? Eikö kyseessä täytynyt olla lähes kaoottinen ilmiö? Muutenhan kaikki olisi ennalta määrättyä. Vai juuri siksikö aikamatkailun kanssa täytyi olla niin äärimmäisen varovainen, ettei tehtäisi mitään liian radikaaleja muutoksia?

Entä miten huumeiden käyttäminen ja aivotutkimus liittyi tähän kaikkeen? Tiesikö edes Mika koko totuuden? Ja kuinka pitkään tällainen salaliitto voidaan pitää salaisena? Ei luultavasti loputtomiin.

Teemu tuli Kisahallin kohdalle ja hänen huomionsa kiinnittyi kadun toisella puolella olevaan Jehovan todistajien valtakunnansaliin. Salin oven edessä oli kuusikymppinen nainen. Hänellä oli isot silmälasit ja nuttura ja hän oli pukeutunut juuri niin rumiin ja sievisteleviin vaatteisiin kuin vain vanhat uskovaiset naiset osaavat. Naisen vieressä oli lehtiständi, johon oli kiinnitetty juliste jossa luki isoilla kirjaimilla:”Valitse Jeesus, valitse ikuinen elämä.”

“Tuolla ne todelliset hullut pyörii.” ajatteli Teemu. “Minkälainen vajakki kuvittelee että jos on olemassa ääretön ja kaikkivaltias jumala, niin se himoitsee Israelin vihollisten esinahkoja ja kiroaa helvettiin ihmiset jotka syövät hapatettua leipää väärällä hetkellä? Noihin verrattuna Auroran porukat on intellektuaalista eliittiä.”

Teemun mieleen muistui viimekesäinen perjantai-ilta, kun hän oli käynyt visiitillä amfetamiinidiilerinsä Hassen luona. Hasse oli myynyt pulverit ja sen jälkeen miehuutensa tunnossa väsännyt melkein pelkästä hasiksesta isot raakapaukut vesipiippuun. Teemu vetäisi piipusta kunnon savut ja oli hetken päästä aivan kuutamolla.

Hänellä oli kuitenkin kiire Valtterin luokse, joten hän joutui lähtemään liikkeelle sekavassa tilassa. Hän hyppäsi Rautatieasemalle kulkevaan bussiin ja lysähti kasaan viimeisen penkkirivin kulmaan.

Bussimatkan aikana Teemun ajatukset olivat niin metatasoisia, ettei hän bussista noustuaan enää muistanut juuri mitään siitä mitä oli äsken ajatellut. Hän muisti vain jääneensä tuijottamaan edessään olevan penkin selkänojaan liimattua vitamiinimainosta, jonka naispuoleinen malli oli hänestä täydellinen roolissaan. Tämä tihkui hyvää terveyttä ja perhearvoja ja oli naapurintyttömäisyydessään helposti lähestyttävän näköinen, mutta kuitenkin seksikäs, tavalla joka ei uhannut ketään.

Rautatieasemalla Teemu tavaili pitkään junien aikatauluja, eikä meinannut muistaa edes sitä mikä juna kulkee Puistolaan, vaikka oli käynyt siellä lukemattomia kertoja. Hän seisoi keskellä pahinta ihmisvirtaa, ymmärtämättä olevansa toisten tiellä, vaikka ohikulkijat tönivät häntä mielenosoituksellisesti.

Junassa Teemua vastapäätä oli istunut pienen poikansa kanssa ehta valkosipulinhajuinen, lukulasinen, Halonen-vaatteinen, nenäkarvainen, viisikymppinen uskovaismies. Tämä katseli ympärilleen sen näköisenä että suhtautuu elämään ja uskontoon kuin lakipykäliä tankkaava byrokraatti, eikä tee koskaan mitään harkitsematonta peniksellään.

Pian junan lähdettyä liikkeelle miehen poika oli kysynyt että onko taivaassa pakko elää ikuisesti, jos alkaa tuntumaan siltä ettei enää haluaisi. Mies lupasi lapselleen, että kyllä taivaassa on niin hyvä olla että siellä halutaan olla ikuisesti. Poika yritti vielä kysyä, että eikö kaikkeen kuitenkin väkisin joskus kyllästy, mutta mies vain naurahti hermostuneesti ja katseli ympärilleen, miettien mitä muut matkustajat ajattelevat hänestä kristillisenä kasvattajana. Vaikutti siltä että miehen mieleen ei tullut ajatus, ettei kuusivuotiaan lapsen pitäisi pohtia ikuisuuden ja kuoleman yksityiskohtia. 

Teemu ei silloisessa tilassaan pystynyt katselemaan edessään kiiluvia ruskeita uskovaisen silmiä ja päätti vaihtaa paikkaa seuraavaan vaunuun. Keinahdellessaan pitkin käytävää hän tajusi, että jos mies katsoi hänen peräänsä, oli tämä varmasti sitä mieltä että hänellä menee erittäin huonosti. No tunne oli todellakin molemminpuolinen ja Teemu oli aivan varma että juuri hän oli tässä asiassa oikeassa.

Teemu käveli Töölönlahden rantaa ja naureskeli mielessään sekaville huumereissuillensa. Hän mietti miten erilainen tunne on elää koko elämänsä yhdessä vakaassa tietoisuudessa, jossa totuudet eivät muutu miksikään, verrattuna siihen että joka viikko sukeltaa syvälle alitajunnan ja kaaoksen puolelle. Juuri tuo kokemus erikoisista mielentiloista oli varmaan suurin syy siihen että hän oli loppujen lopuksi ottanut viime päivien tapahtumat yllättävän kevyesti.

Sitten Teemu muisti, kuinka hän kerran aivan pienenä lapsena oli saanut käsiinsä jonkin kristillisen lahkon painattaman sarjakuvalehtisen, jossa kerrottiin raamatusta löytyvä tuhlaajapojan tarina nykypäivään sijoitettuna. Tarinan sankari oli nuori mies joka hylkää isänsä uskonnon, lähtee maailmalle rilluttelemaan ja ryhtyy käyttämään huumeita, palatakseen kuitenkin lopussa rakastavan isänsä taloon.

Tarina oli ollut hänestä hauska, eikä hän ollut ymmärtänyt sen tarkoitusta käännyttää lukija, vaikka tajusikin että siinä oli jotenkin omituinen tunnelma.

Teemun mieleen oli jäänyt erityisen vahvasti sarjakuvan ruutu jossa tarinan sankari makaa huumepäissään läävänsä likaisella sängyllä kuuntelemassa musiikkia. Teemu pystyi vieläkin muistamaan kyseisen ruudun lievästi psykedelisen tunnelman.

Muutoin lehtisessä oltiin kuvattu hyvinä asioina järjestys, itsensä hallitseminen ja töissä käyminen, mutta siinä yhdessä ruudussa oli ollut suorastaan houkuttelevaa aistillisuutta. Piirtäjä oli onnistunut tavoittamaan sen miltä tuntuu antaa mennä ja elää maailmassa.

Teemu oli nuoresta iästään huolimatta ymmärtänyt, että musiikki jota sankari kuunteli ei varmastikaan ollut mitään alakuloista virrenveisuuta, vaan jotain paljon elinvoimaisempaa rytmimusiikkia. Nyt tässä päivässä Teemu mietti mielessään, oliko lehtisen mahdollisesti voinut piirtää joku uskoon tullut entinen huumeidenkäyttäjä.

Teemu olisi mielellään nähnyt nyt nuoren aikuisen silmillä miltä tuo vuosien takainen sarjakuva oikein näyttää ja erityisesti se yksi ruutu jossa kuvattiin huumetrippiä. Olisi ollut kiinnostava nähdä olisiko se vaikuttanut houkuttelevalta. Piirtäjäkään ei selvästikään yrittänyt väittää että huumeissa olisi mitenkään epämiellyttävää olla.

Teemu ei ollut pitkään aikaan ajatellut kyseistä lehtistä ja hän mietti miksi tuo alitajuntaan unohtunut muisto oli palannut hänen mieleensä juuri nyt. Sitten hän ymmärsi, että huumeidenkäyttöä kuvannut ruutu kuvasi osuvasti sitä tunnetta joka Hunajan vetämisestä tulee. Hän tajusi olevansa juuri se tapaus josta tuossa lehtisessä oli varoitettu ja olevansa uppoamassa koko ajan vain syvemmälle.

6. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->