3. Luku

3. Luku

Seuraavana päivänä Teemu ja Valtteri tapasivat keskustassa puhuakseen Teemun saamasta uudesta tiedosta. Ollakseen täydellisen varmoja siitä ettei kukaan voisi kuunnella heitä salaa, kävelivät he pitkin merenrantaa Hietaniemestä Ruoholahteen, samalla kun keskustelivat.

Teemu tunsi olonsa korniksi “Onks tää nyt vähän liioittelua? Täähän on kun jostain hölmöstä Hollywoodtrilleristä.”

“Tää ei ole yhtään liioittelua, nyt on just ne hetket kun ne saattaa seurata meitä nähdäkseen miten me aletaan pelaamaan tätä peliä. Vai haluatko sä että joku Supon gorilla tulee muistuttamaan että meidän pitää olla varovaisia? Mua ei ainakaan huvita katella uudestaan Glokkeja väärästä päästä.”

“Ehkä sä oot oikeessa, ollaan sit mielummin vaikka vähän ylivarovaisia.”

“No mitä se Mika sulle sitten kertoi?” kysyi Valtteri.

“Ei se kertonu paljon mitään. Se vei mut yhteen labraan missä oli joku edistyksellinen aivokuvauslaite ja sitten se anto ymmärtää että meidän pitää ruveta vetään kamoja sen kanssa ja mennä aina välillä kuvattavaksi sinne paikkaan. Mä sain sen kuvan että tää homma onkin sittenkin jotain tutkimustyötä, eikä mitään huumepoliisin jeesaamista.”

“No perkele, oltaisiin nyt mieluummin oltu vaikka niitä vitun soluttautujia. Toi kuulostaa aika vitun kuumottavalta.”

“Tota mäkin kelasin. Mut ilmeisesti se labra liittyy jotenkin Aalto-Yliopistoon ja jos tässä on niitten lisäks mukana Supo, poliisit ja Microsoft, niin luulis että kyseessä on edes suunnilleen vastuullinen hanke. Varmaan ne on luotettavampia kun ne diilerit keiltä me ollaan ostettu ties mitä paskaa mitä me ollaan vedetty ihan huoletta.”

Valtteri oli mietteliäs “Eihän meitä kyllä kukaan voi pakottaa niitä kamoja vetämään. Ei kai ne nyt perkele meitä sentään likvidoi, jos me sanotaan ettei me lähdetä siihen.”

“Joo, mut se varmaan tarkottaisi sitä että meidän osuus tässä hommassa olis sitten siinä.”

“Niin, tai sitten ne tekis meistä jotain paperinpyörittäjiä jotka ei ikinä pääse mukaan mihinkään siisteihin juttuihin. Ei kyllä meidän täytyy edes kattoo mistä tässä hommassa on kyse ennenkun ruvetaan kieltäytymään mistään. Tällaisia tilaisuuksia ei tule kuin kerran elämässä. Mutta selvästikään tää ei ole ihan riskitöntä hommaa, se Lissu oli meinaan sekaisin kuin seinäkello.”

“Mähän koitin taas soittaa sille, mut ei se vieläkään vastannut. Mä kelasin että pitäiskö meidän pirauttaa sen mutsille, tai sille Pipsalle kenen kanssa se aina hengaa.”

“Ei me voida. Se on voinut kiinnittää jonkun väärän tyypin huomion. Sitähän saatetaan vaikka seurata.”

“Vittu tää menee vaikeeks.”

“Ei tää vaikeeks mene, ei vaan tehdä mitään typerää.”

***

Perjantaina töiden jälkeen Mika ja Teemu ajoivat Puistolan asemalle ja poimivat Valtterin kyytiin.

Mika tervehti Valtteria “Moi, Mika Kirves”

Valtteri oli tunnistavinaan Mikan “Hei me ollaan vissiin nähty joskus. Jossain aamubileissä varmaan.”

“Paljon mahdollista.” vastasi Mika. “Mä käyn melkein joka viikonloppu jossain kinkereissä. Mutta ei me olla juteltu. Mä en unohda ketään jonka kanssa mä olen puhunut.”

Mika ajoi jälleen kovaa ja luukutti teknoa niin lujalla että keskustelu ei ollut mahdollista. Niinpä pojat istuivat hiljaa sen parikymmentä minuuttia, joka heillä meni ajaessa Herttoniemen teollisuusaluelle.

Koko alueen syrjäisimmän kadun varressa oli harmaan verkkoaidan ympäröimä sotkuinen tontti ja tontin perällä kulahtanut kaksikerroksinen betonielementtirakennus. Mika parkkeerasi auton ja käveli edeltä sisäänkäynnille.

Toisen kerroksen porrastasanteella oli kirkkaan sininen metalliovi. Ovessa oli iso kyltti, josta ilmeni että Mikan firma oli nimeltään Alfa Consulting. Mika syötti pitkän koodin oven vieressä olevaan numeronäppäimistöön, avasi oven avaimella ja päästi pojat sisään.

Toimisto näytti siltä kuin jokin pitkiä avaruusmatkoja varten rakennettu alus voisi näyttää. Ei kuitenkaan mikään lähitulevaisuuden alus, jossa kaikki on steriiliä ja funktionaalista, vaan alus kaukaisemmasta tulevaisuudesta, kun avaruusmatkailu on arkipäivää ja kulkuvälineet ovat sotkuisia ja vähän rempallaan.

Tilaan oli rakennettu viisi erilaista, mutta tyyliltään yhteneväistä työpistettä. Jokaisesta pisteestä lähti nippu johtoja, jotka kulkivat katonrajassa isoon metallihäkkiin, jonka sisällä oli erivärisiä valoja vilkuttava ja lämpöä hehkuva serveri.

Huoneen perällä oli oleskelutila jossa oli kaksi sohvaa, nojatuoli, hyllyjä ja kahvipöytä. Seinään oli kiinnitetty kuusikymmentätuumainen televisio ja sen molemmilla puolilla seisoi isoimmat lattiakaiuttimet jotka Teemu oli pitkään aikaan nähnyt.

Yhdellä oleskelutilan hyllyistä oli vanhanmallinen vihreä pönttö-iMac, josta lähti kaapeli äänentoistolaitteisiin. Loput hyllyt olivat täynnä hienosti muotoiltuja teollisia tuotteita ja erilaisia tekniikkaleluja.

Oleskelutilan yhteydessä oli myös pieni keittiö, jonka kaikki laitteet olivat metallinvärisiä. Jääkaappi oli suuri kaksiovinen jenkkikaappi, jääpalakoneineen kaikkineen.

“Tervetuloa mestoille.” toivotti Mika. “Ottakaa vapaasti kaljaa tai lonkeroa kylmästä. Mutta eihän me tultu tänne mitään känniä vetämään. Eiks niin? Ei pilata hyvää trippiä viinalla.”

Teemua hermostutti, kun hän ymmärsi H-hetken lähestyvän, eikä tiennyt yhtään minkälainen kokemus olisi odotettavissa. Hänellä oli ollut samanlainen olo viimeksi silloin kun hän ensimmäistä kertaa elämässään kokeili amfetamiinia. Hän haki jääkaapista itselleen ja Valtterille Heinekenit lieventämään jännitystä.

Mika sanoi “Eli teille on ilmeisesti selitetty, että te kaksi olette nyt minun alaisiani tässä projektissa ja että te tottelette minua kaikessa? Siitä ei tarvitse keskustella enempää?”

Valtteri nyökytteli ja Teemu sanoi “Joo, se on tullut harvinaisen selväksi.”

Mika jatkoi “Te tulitte nyt mukaan ihan puun takaa, niin on toistaiseksi sitä parempi mitä vähemmän te tiedätte yhtään mistään. Yleensä tähän meidän hommaan värvätään jengiä tarkkaan harkiten ja vihitään salaisuuksiin pikkuhiljaa. Teidän kanssa joudutaan nyt tekemään vähän eri tavalla. Mutta teidän tärkein tehtävänne todellakin tulee olemaan erinäisten psykoaktiivisten aineiden nauttiminen, joten me aloitamme ne harjoitukset jo tänään ja samalla tutustutaan kaikessa rauhassa. Onko kysyttävää, vai mennäänkö suoraan asiaan?”

Teemu otti puheeksi häntä vaivanneen asian “Mitäköhän sen Mäkelän Lissun kanssa pitäis tehdä, kun sitä ei saa puhelimella kiinni ja me ollaan vähä huolissaan että missäköhän se oikeen menee?”

Mika vastasi “Antaa sen ottaa itse yhteyttä sitten kun se haluaa. Joko se on himassa nolona, tai sitten se on otettu lataukseen. Tuskin sille nyt sentään on käynyt mitään sen pahempaa. Ja vaikka olisikin, niin mitä te sille mahdatte? Helsinki on sen verran iso kylä että ette te voi sitä etsimäänkään ruveta.”

“Joo, no mut mä kelasin et jos vaikka soittelis sen mutsille tai jotain nii…”

“No ei sun ainakaan kannata ruveta kenellekään soittelemaan. Se ei hyödy mitään siitä että sä rupeat levittämään kaikille tietoa että se on sekoillut.”

“Nii että sä olet sitä mieltä että kandee vaan odotella?”

“Eikun mä tiedän että kandee vaan odotella. Ja nyt voidaan lopettaa paskan jauhaminen ja mennä asiaan.”

Mika kaivoi taskustaan minigrip-pussin, jonka sisällä oli pieni paperiarkki jossa oli R-Kioskin logo.

“Katos vaan. Onks toi jotain suomalaista kamaa?” Kysyi Valtteri.

“Vaikea sanoa. Mutta hyvää ainetta tää on. Parempaa kuin mitä rahalla saa.”

“Ei kuitenkaan vissiin mitään peruslappua?”

“Alkaako jätkää jo pelottaan?”

“No ei, mutta ihan noin periaatteen vuoksi olisi kiva tietää mitä on vetämässä.”

“Älä kysy sen kemiallista koostumusta, mutta NTA:ksi sitä kutsutaan. Tai Noutajaksi.”

“Ja me ei olla ensimmäisiä ketkä tätä vetää?”

“No ette.”

Mika repäisi arkista pinseteillä pienen palasen ja tarjosi sitä Teemulle.

“Suu auki, täältä tulee lentokone.”

Teemu otti lapun kiltisti suuhunsa ja Valtterikin sai omansa. Mika ryhtyi pakkaamaan arkkia takaisin pussiin.

Valtteri kysyi “Ai etkö sä meinaa ite ottaa?”

“No en. Jonkun täytyy vahtia teitä kahta. Edellinen tyyppi joka veti tota kamaa rupes muodostaan Suomelle uutta hallitusta ja yritti tilata itselleen virka-auton telepaattisesti.”

“Aijaa! Kiva kun kerrot tässä vaiheessa!”

“Heh, äijä on jo nyt ihan palasina.”

Teemuakin hermostutti koko ajan enemmän. Hänen vatsaansa väänsi ja hänen olisi tehnyt mieli käydä vessassa, mutta hän ei kehdannut tehdä sitä, koska pelkäsi että Mika ja Valtteri ajattelisivat että hän on paniikissa.

Teemu ja Valtteri asettuivat sohville ja Mika istui nojatuoliin pöydän ääreen. Mika nappasi kahvipöydältä kaukosäätimen, laittoi television päälle ja ryhtyi surffaamaan kanavia. Teemu tunsi tuloillaan olevan vierauden tunteen. “Tää on nyt menoa.” hän ajatteli “Vuoristorata on lähtenyt liikkeelle ja tästä ei päästä mihinkään ennen kuin ajelu on loppu.”

Valtteri oli muuttunut kalpeaksi “Ei vittu, tää tulee ihan vitun lujaa!” hän mutisi ja haki itselleen jääkaapista kaksi kaljaa. Palattuaan sohvalle hän nojasi taaksepäin ja sulki silmänsä, näyttäen siltä että matka jääkaapille oli vienyt kaikki hänen voimansa. Hetken levättyään hän ryhtyi juomaan kaljaa kuin se olisi ollut vettä. Mika seurasi vieressä huvittuneena.

Teemukin tunsi olonsa hyvin erikoiseksi. Kun hän käänsi päätään, tuntui hänestä siltä kuin hänen näköhavaintonsa olisi koostunut toisiaan peräkkäin seuraavista ruuduista. Elämys muistutti diskon strobovalon välkkymistä. Sitten Teemu räpäytti silmiään ja sekunnin murto-osan hänestä näytti siltä kuin huone hänen ympärillään olisi koostunut pikseleistä.

“No huh huh! ajatteli Teemu “Mitäköhän tässä vielä käy?”

Valtteri oli saanut kaljat juotua ennätysajassa ja retkotti sohvalla silmät suljettuina. Hänen otsallaan oli hikipisaroita ja hän näytti pahoinvoivalta. Hän vaihtoi asentoaan pari kertaa äkkinäisesti. Sitten hän nojasi eteenpäin ja oksensi eteensä lattialle.

“Niin sitä pitää!” sanoi Mika. “Ton sä saat ite siivota.”

Valtteri ei vastannut mitään, vaan käpertyi kasaan sohvan kulmaan.

Televisiossa oli meneillään keskusteluohjelma, jota juonsivat Mikko Leppilampi ja Heikki Paasonen. Äänessä oli parhaillaan Nightwishin entinen laulaja Tarja Turunen. Studion sohvalla istui myös kuuluisa räppäri Cheek ja joku vähemmän tunnettu suomalainen rokkari. Puhe oli juuri Tarjan raskaudesta ja rock’n’roll elämästä.

Ohjelmassa esiintyvät ihmiset vaikuttivat Teemusta eriskummallisen pinnallisilta, lähes kaksiulotteisilta sarjakuvahahmoilta. Hänestä tuntui että Tarja ja juontajat pelaavat keskenään peliä, jossa on tarkoitus antaa itsestään ulospäin mahdollisimman kunnollinen vaikutelma, vaikka kaikki pelissä mukana olevat oikeasti ajattelevat elämästä täydellisen raadollisesti.

Juontajat pommittivat Tarjaa kysymyksillä hänen alkoholinkäytöstään ja puhuivat alkoholista niinkuin se olisi vakava asia jonka kanssa on oltava tarkkana. Tarja ymmärsi missä mennään ja vakuutti, että hänkin ainoastaan silloin tällöin ottaa yhden viinilasillisen. Hän myös kertoi paheksuvaan sävyyn ihmettelevänsä, kuinka humalahakuista juomista pidetään coolina joissain piireissä.

Tarja sanoi kaikki oikeat asiat, mutta vaikutti hermostuneelta. Hän puhui hengästyneesti ja kiemurteli istuimellaan, vaikka oli sentään studion ihmisistä ainoa kansainvälisestikin menestynyt yksilö. Eihän hänellä olisi pitänyt olla mitään syytä jännittää. Oliko hänellä jotain salattavaa?

Sitten yllättäen Heikki nosti pöydälle tiimalasin ja sanoi että Cheek on intohimoinen Aliaksen pelaaja. Teemu tajusi että se oli piilovittuilua Cheekille, siitä että tämä hallitsee omaa imagoansa, eikä näytä ihmisille todellista itseään. Se oli myös kiusantekoa vieraille, joista kukaan ei oikeasti olisi halunnut pelata kyseistä lapsellista peliä, mutta eivät voineet kieltäytyä siitä suorassa lähetyksessä.

Vieraiden vastaveto oli vetää leikki läpi korostetun riehakkaasti. He heittivät yläfemmoja ja tuulettivat niin kuin olisivat olleet hyvinkin innoissaan. Cheek teki kysymyksiä ja toisten piti yrittää vastata niihin. Kysyttävät sanat olivat pikkutuhmia ja jokaisen sanan jälkeen yleisö nauroi kuin napista painamalla.

“Naaras – NAURUA – Kuuma -NAURUA- Rintaliivit – NAURUA.”

Teemu tajusi että joku hallitsi yleisöä. Mutta miten? Ja kuinka yleisön nauru kuulosti niin aidolta? Olivatko hekin mukana pelissä? Miksi kuvaruudussa näytettiin tiimalasia ja miksi kaiuttimista kuului kellon tikitys? Oliko tämä kaikki tarkkaan suunniteltu performanssi? Liittyikö se jotenkin ajassa matkustamiseen?

“Mitä peliä noi oikeen pelaa?” kysyi Teemu Mikalta.

“Ai mitä sä meinaat?”

“Noilla on joku liitto keskenään. Mikä juttu toi oikeen on?”

“Kato ne on ton ohjelman jälkeen menossa satanistien orgioihin, ja nyt Heikki ja Mikko kelaa että paneeko ne Tarjaa kimpassa vai vuorotellen. Ja Tarjaa tietty vähän ujostuttaa, kun se tietää mitä on tulossa.”

“Ai häh? Mistä sä ton tiedät?”

“Mä vaan tiedän. Mä olen kato piireissä.”

“No ketkä kaikki sitten tietää totuuden?”

Mika hymähti. “No tätähän voisi varmaan jatkaa vaikka koko illan, mutta jos ei nyt kuitenkaan.. Siis ei ole mitään salaliittoa. Noi on ihan tavallisia ihmisiä ja ne ymmärtää toisiaan kun ne on kaikki samalla taajuudella. Ota nyt vaan rauhallisesti.”

Vielä hetki sitten oli vaikuttanut täysin varmalta että televisiossa oli meneillään jotain epäilyttävää, mutta nyt Teemun oli vaikea enää palauttaa mieleensä mikä siinä oli ollut niin vakuuttavaa.

Valtteri pyysi “Voisiko ton telkkarin mitenkään sammuttaa? Ei pysty kuuntelemaan tota älämölöä.”

“Totta kai.” Sanoi Mika reippaasti. “Kuunnellaan sitten vaikka musaa.”

Mika klikkaili stereoihin yhdistetyn iMacin hiirtä ja kaiuttimista alkoi soida kuivakka konemusabiisi. Sen naislaulaja puoliksi lauloi ja puoliksi puhui:

“Fuck the pain away. Fuck the pain away

Fuck the pain away. Fuck the pain away

Fuck the pain away. Fuck the pain away..”

Teemu näki että Mika oli samalla aaltopituudella biisin kanssa. Hän arveli että ehkä Mikalla ei ollut liikaa ystäviä ja että tämä oli kenties nähnyt ihmisten kusetukset liian monta kertaa. Teemu ei itse ollut tottunut elämään aivan näin kyynisessä maailmassa. “Onks munkin loppuelämä nyt tätä?” hän ajatteli.

Teemu kysyi Mikalta “Oletko sä täällä aina?”

“Ai mitä?”

“Elätkö sä koko ajan tässä todellisuudessa?”

“Ei ole mitään muuta todellisuutta.”

“Onks mahdollista olla älykäs olematta vittumainen?”

“Hyvä kysymys. En tiedä.”

“Voitko sä kuvitella että mä en äsken kehdannu käydä paskalla, kun mä pelkäsin että mitä te ajattelette siitä. Onko vähän säälittävää kiemurrella paskahädissään, kun pelkää toisten dissausta? Ja Valtterinki pitäis olla mun paras ystävä! Että häpee itseänsä parhaan ystävänsä edessä!”

“No käy nyt ihmeessä paskalla jos susta siltä tuntuu.”

Ennen kuin Teemu pääsi liikkeelle, kiinnittyi hänen katseensa lattialla olevaan oksennukseen. Läjä pahoinvointia ja puoliksi sulanutta kuollutta eläintä, jota Valtteri oli vähän aikaa sitten jauhanut hyvinhoidetuilla länsimaalaisilla hampaillaan. Hän jumittui hetkeksi katselemaan oksennusta, kunnes muisti minne oli matkalla.

Teemu selviytyi vessaan ja istahti alas. Hän ulosti pönttöön ja pani merkille kuinka hyvältä tuntui saada paska ulos. Havainto oli hänen mielestään nolostuttava ja häntä alkoi hymyilyttää, kun hän tajusi että hänelle tulisi olemaan vaikeata olla jakamatta tätäkin kokemusta Valtterin ja Mikan kanssa. Hän alkoi hihitellä itsekseen, tajutessaan ettei mahda itselleen mitään ja häntä huvitti vielä enemmän, kun hän tajusi istuvansa housut kintussa vessanpöntöllä nauramassa.

Teemu pesi kätensä ja vilkaisi samalla itseään peilistä. Vaikka hän oli aivan kuutamolla, näki hän itsensä täydellisen tavallisen näköisenä. Melkein tavallisempana kuin normaalisti.

Sitten Teemu valmistautui astumaan takaisin samaan huoneeseen toisten kanssa. Hän päätti kaikesta huolimatta yrittää olla kertomatta äskeistä ajatustaan julki ja seisoi hetken käsi ovenkahvalla, kunnes oli varma että hänen kasvonsa ovat peruslukemilla. Sitten hän avasi oven.

Mika oli juuri sanomassa Valtterille “….et kaikkihan me joskus kuollaan. Mutta et sä todellakaan juuri nyt ole delaamassa. Kohta sä naurat tolle jutulle.”

“Sä olet meidän johtaja. Tee jotain!” Valtteri vetosi.

“Mikä täällä on hätänä?” Kysyi Teemu.

“Tää sankari kuvittelee että sen aivot on kutistumassa ja että se tekee kuolemaa.”

Valtteri ruikutti “Mulle tulee aivovaurio ja se on sun vika. Tee jotain.”

“Mitä mä muka voin tehdä? En mä sua pakottanut sitä lappua vetämään. Kannattaako ottaa huumeita ventovieraalta ihmiseltä jos ei pää kestä?”

“Ehkä meidän kandeis mennä ulos hetkeksi.” ehdotti Teemu “Saatais vähän raikasta ilmaa.”

Mika vastasi “No se voisi olla ihan helvetin hyvä idea. Mullekin tulee kohta huono olo kun mä kuuntelen teidän juttuja ja haistelen tota yrjöä.”

Rakennuksen takapihalla oli tupakkapaikka, jossa oli kolme jätelavalta dyykatyn näköistä tuolia ja iso metallinen suolakurkkupurkki natsoja varten. Mika pisti röökin palamaan.

Teemun mieli oli rauhoittunut ja kaikki hänen ympärillään näytti jotenkin tavallista kirkkaammalle. Piha tuntui kaikessa sotkuisuudessaan ja epäjärjestyksessään raikkaalle.

Teemua miellytti, että pihan jokainen esine ei ollut omalla tarkkaan harkitulla paikallaan ja että niiden käyttötarkoitus oli tärkeämpi kuin viimeistelty ulkonäkö. Vanha verkkoaitakin näytti hyvältä juuri siinä missä se oli ja aidan juurella rehottavat rikkaruohot olivat pilkahdus siitä kuinka kerran jyrätty luonto hiipii takaisin betonin ja asfaltin alta.

Pikkuhiljaa Valtterikin alkoi voida paremmin “Olipa kylmää kyytiä.. Sori jos mä vähän häröilin.”

Mika vastasi “Ei se mitään. Mutta tähän sun on totuttava. Näitä kamoja on nimittäin enemmänkin siellä mistä tää tuli. Mutta rauhoitutte nyt ekaks ja käydään heti maanantaina moikkaamassa sitä Ristoa, niin se ottaa teistä kuvat, niin sä näet omin silmin ettei sun aivoissa ole mitään vikaa.”

Ilta päättyi näihin sanoihin. Pojat kävivät siivoamassa Valtterin oksennuksen ja lähtivät sitten kumpikin omiin suuntiinsa. Istuessaan bussissa matkalla kotiin Teemu oli hyvällä tuulella ja ajatteli mielessään “Olipa ensiluokkainen aivopano. Lisää tätä kiitos!”

4. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->