2. Luku

Teemu astui ulos puolityhjästä bussista Keilalahdentien pysäkillä. Hän oli vieläkin pienessä miellyttävässä pöhnässä eilisen jäljiltä. Hän ymmärsi järjellään että hänen olisi pitänyt olla hermostunut ja peloissaan, mutta etsivä Virralta saatu pulveri oli taianomaisesti poistanut kaiken sen järkytyksen jonka eilinen kohtaus oli saanut aikaan. Oli kuin eilisen tapahtumat olisivat olleet vain kauan sitten nähty painajainen.

Sää oli muuttunut koleaksi, joten Teemu veti kiinni hupparinsa vetoketjun ja laittoi kätensä sen taskuihin. Hän oli ensin harkinnut lainaavansa Valtterilta astetta siistimpiä vaatteita haastattelua varten, mutta luopui ajatuksesta kun arveli että hänestä tuskin ollaan mitään projektipäällikköä tekemässä. Hän oli kuitenkin aamulla pukeutuessaan valinnut siisteimmän kolmesta omistamastaan kauluspaidasta ja vetänyt jalkaansa asialliset mustat nahkakengät, joita oli käyttänyt viimeksi serkkunsa häissä kaksi vuotta sitten.

Lähestyessään parinsadan metrin päässä kohoavaa Microsoftin matkapuhelintoimintojen pääkonttoria, totesi Teemu mielessään että lasinen ja teräksinen siniharmaa rakennus näytti omituisen autiolta, ottaen huomioon että siellä täytyi olla töissä ainakin parituhatta ihmistä.

Teemu astui pääovesta sisään avaraan aulaan. Heti sisäänkäynnin vieressä oli vastaanoton lasikoppi, jonka sisällä istuva virkapukuinen vahtimestari seurasi häntä vakavalla katseellaan. Teemu käveli aulan poikki tutkimaan hissien vieressä olevaa karttaa.

Ennen kuin hän ehti löytää kartasta edes oman sijaintinsa, huomasi hän että vahtimestari oli kävellyt hänen taakseen. Tämä kysyi hieman tarpeettoman kovalla virkaäänellä “Voinko olla avuksi?” Teemu sai sen vaikutelman, että vahtimestari aikoi lähinnä auttaa rastatukkahipin ulos rakennuksesta palloilemasta missä sattuu.

“Joo, mulla olis tapaaminen yhen Lahtisen kanssa.” 

Teemu kaivoi taskustaan ryppyisen lapun, johon oli kirjoittanut koko nimen.

“Siis Mikko Lahtisen. Mun nimi on Teemu Korhonen.”

Vahtimestari katsoi Teemua hetken epäuskoisen näköisenä ja vaihtoi mielentilansa nopeasti ulosheittomoodista tilanteenselvittämismoodiin.

“Ai että tapaaminen Mikko Lahtisen kanssa? Niinkö? Pieni hetki ole hyvä.”

Vahtimestari palasi koppiinsa ja soitti puhelun pöydällään olevalla lankapuhelimella. Teemu näki tämän puhuvan luuriin ja nyökkäilevän. Hetken kuluttua vahtimestari palasi Teemun luokse.

“Joo, sulla on siis tosiaan tapaaminen meidän henkilöstöjohtajan kanssa. Menet hissillä seitsemänteen kerrokseen, hissistä vasemmalle ja käytävän päässä on sihteeri, joka auttaa siitä eteenpäin.”

Vahtimestari vilautti sähköavainta hissin seinällä olevalle lukulaitteelle ja painoi Teemun puolesta seitsemännen kerroksen nappia. Hissin ovet sulkeutuivat ja se lähti pehmeästi liikkeelle ylöspäin.

“Siis täh?!” ajatteli Teemu hissin noustessa “Tällit jonku johtoportaan kihon kanssa? Mitä vittua?”

Hissin ovet avautuivat seitsemännessä kerroksessa. Teemu käveli vahtimestarin ohjeen mukaisesti hiljaisen käytävän päähän. Hän tuli avonaiseen tilaan, jossa istui melkein tyhjän työpöytänsä takana kiireettömän oloinen sihteeri näpyttelemässä ohutta kannettavaa tietokonettansa.

Jakkupukuun pukeutunut hyväryhtinen sihteeri oli vähän alle kolmekymmentävuotias. Hänellä oli moitteeton työmeikki ja kiiltäviksi värjätyt vaaleat hiukset. Hänen kyntensäkin olivat hyvin laitetut ja oli ilmeistä että myös vaatteiden alle jäävät kehon karvoitukset olisivat huolellisesti trimmatut.

“Teemu Korhonen?” kysyi sihteeri. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta täydellisessä asiallisuudessaan kuitenkin viileä.

“Joo, se oon mä” Teemu vastasi.

“Eli Mikko on nyt heti vapaa.”

Sihteeri avasi Teemulle takanaan olevan oven. Teemu astui sisään ja totesi olevansa kulmatoimistossa, joka oli suurempi kuin hänen asuntonsa. Toimiston ikkunoista avautui näköala merelle ja sen seinillä oli taitavasti maalattuja, kylmän persoonattomia abstrakteja tauluja. Huoneen kulmassa oli kevytrakenteinen kirjoituspöytä ja vastakkaisella seinällä seisoi pieni lasinen neuvottelupöytä, jonka ympärillä oli neljä mustaa nahkaista nojatuolia.

Kirjoituspöydän takana istui noin viisikymmentävuotias, sinertävänharmaaseen pukuun pukeutunut mies. Miehellä oli ohuet kehyksettömät silmälasit ja vaaleat hiukset jotka olivat hieman harventuneet, mutta niin hyvin leikatut että sitä tuskin huomasi. Kun mies nousi seisomaan, istui hänen pukunsa täydellisesti hänen ylleen.

Mies hymyili ystävällisesti ja käveli käsi ojossa Teemun luokse. “Mikko Lahtinen.” tämä sanoi kätellessään. Kädenpuristus oli kuiva, pidättyväinen ja nopeasti ohi.

“Terve terve, Teemu Korhonen.” vastasi Teemu.

“Mehän puhuimmekin jo eilen puhelimessa siitä että sinä olisit tulossa meille töihin. Mutta katsotaan vielä yhdessä pari juttua. Haluaisitko sinä kahvia? Pullaa tai sämpylää?”

“No kyllä mä tietty voisin jonku pullakahvin ottaa. Jos sellasta kerran olisi tarjolla.”

Lahtisen sihteeri oli jäänyt ovensuuhun seisomaan. Lahtinen pyysi “Toisitko Terhi meille kahvit? Ja pullaa myös.”

Lahtinen kääntyi takasin Teemun puoleen “Otatko sinä maitoa tai sokeria kahvin kanssa?”

“Voisin mä joo maitoo ottaa.” Vastasi Teemu.

“Ja maitoa kahvin kanssa.”

Sihteeri lähti hakemaan kahvia ja Lahtinen johdatti Teemun istumaan neuvottelupöydän ääreen. Tarjoiluja odotellessa Lahtinen piti yllä kohteliasta keskustelua. Hän kyseli oliko Teemu löytänyt helposti paikalle, puhui ilmojen viilenemisestä ja kertoi olleensa veneilemässä viikonloppuna. Sitten sihteeri palasi ja asetti pöydälle tarjottimen jolla oli tummanvihreät Arabian kupit, kahvipannu, pieni maitonekka, sekä lautasella kaksi korvapuustia ja dallaspullaa.

“Ole hyvä, ota kahvia ja pullaa.” kehotti Lahtinen. 

Juhlavasta vastaanotosta hämmentynyt Teemu ajatteli mielessään “Joudun sentään ite kaataan sumpit kuppiin..”

Lahtinen jatkoi “Niin, meillähän on todellakin avoinna arkistonhoitajan paikka ja sinua oli siihen tehtävään ilmeisesti suositellut Kirveen Mika?”

“Joo, pitää paikkansa.”

Teemulla ei ollut aavistustakaan mitä hänen sopii kenellekin sanoa, joten hän päätti myötäillä Lahtista, antaa tämän sanoa sanottavansa ja puhua itse mahdollisimman vähän.

“Mikahan on ollut talossa jo pitkään ja hän on aikaisemminkin tehnyt meille varsin onnistuneita rekrytointeja, joten tämän haastattelun tarkoitus on lähinnä vain tutustua puolin ja toisin. Meillä on iso talo, mutta minä haluan kuitenkin pysyä edes vähän perillä siitä ketä kaikkia meillä on töissä.”

“Okei..” vastasi Teemu, haukkasi palan mehevästä korvapuustista ja hörppäsi kahvia päälle.

“Eli kertoisitko jotain omasta taustastasi?”

“No mä olen käyny lukion ja intin ja sitten mä olen tehny pari vuotta hanttihommia. Mä olin apparina raksalla ja muuttohommissa. Ihan viimeiseksi mä olin autolähettinä yhdessä kopiofirmassa, mutta sitten ne ulkoisti meidän hommat, niin nyt mä olen ollu pari kuukautta työttömänä.”

“Niin tämä arkistonhoitajan tehtävähän ei sinällään vaadi mitään ihmeempää koulutusta. Siinä varmasti pärjää aivan normaalilla maalaisjärjellä.”

“Joo, no hyvä homma..”

“Mika perehdyttää sinut työhön huomenna. Tarkoitus olisi, että sinä voisit mahdollisimman pian työskennellä itsenäisesti. Meillä on ollut sellainen periaate, että jos hommat tulee tehdyksi, niin kenenkään tekemisiä ei vahdita sen tarkemmin.”

“Joo, no mä olen kyllä yleensä hoitanu noi duunihommat ihan skarpisti.”

“Hyvä hyvä.. Entä harrastatko sinä urheilua? Meillä nimittäin pyörii täällä juoksukerho. Käydään kerran viikossa lenkillä ja saunassa ja ensi keväänä olisi tarkoitus juosta yhdessä puolimaratoni. Firma tietysti maksaa osallistumisen ja lenkit juostaan työajalla päivän lopuksi. Olisi oikein mukavaa jos sinäkin liittyisit porukkaan.”

“Okei, no mä en varsinaisesti ole mikään himokuntoilija, mutta voihan sitä tietty yrittää..”

“Ja jos ei aina jaksa juosta, niin voi tulla vain saunaankin.”

Teemulla ei ollut koskaan kaksikymmentäkolmevuotisen elämänsä aikana ollut minkäänlaista kontaktia Lahtisen kaltaisiin ihmisiin. Lähimmäksi heitä hän oli päässyt liikkuessaan lounasaikaan Helsingin keskustassa. Silloin hän mahtui pukumiesten kanssa samalle jalkakäytävälle.

Lahtisen kaltaiset ihmiset asuivat omakotitaloissa hienoilla asuinalueilla ja pysyivät kaukana julkisista liikennevälineistä, kirjastoista ja terveyskeskuksista. He ajoivat omalla autolla töihin ja tennispeleihin, ja jos he viikonloppuna kävivät teatterissa tai ystäviensä luona, ottivat he taksin molempiin suuntiin. Jos he sairastuivat, menivät he yksityiselle lääkärille ja kun he kaipasivat lukemista, ostivat he kirjat omakseen Akateemisesta kirjakaupasta tai lentokentän pokkaripisteestä.

Tällaiset ihmiset eivät yleensä tuhlanneet ykköshymyänsä Teemun kaltaisiin alisuoriutujiin, joten miksi Lahtinen nyt makeili hänelle? Vastaus oli ilmeinen. Se liittyi jotenkin projektiin.

Lahtinen jatkoi ystävällistä jutusteluansa vielä vartin ja sen jälkeen Teemu allekirjoitti toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Lähtiessä Lahtinen vielä kätteli Teemua uudestaan.

“Tervetuloa töihin. Ja muista että minun kanssani voi aina tulla juttelemaan, ihan kuinka pienestä asiasta tahansa.”

***

Seuraavana päivänä Teemu tuli taas töihin pääoven kautta. Aulan lasikopissa oli sama vahtimestari kuin eilenkin ja tällä kertaa tämä nyökkäsi Teemulle kuin hän olisi jo firman vakiokalustoa.

Yhdellä aulan tuoleista istui pitkä ja hoikka, noin kolmekymmentävuotias siilitukkainen mies, joka nousi ylös nähdessään Teemun astuvan sisään. Mies oli pukeutunut farkkuihin ja siniseen kauluspaitaan. Jaloissaan hänellä oli muodikkaat ruskeat nahkakengät. Huolimatta asiallisesta tyylistään, oli miehessä jotain katujätkämäistä raakuutta ja hänen katseensa oli huomiotaherättävän kova.

“Ootsä Teemu?” mies kysyi.

“Joo.”

“Mä näytän sulle sun työpisteen. Mä olen siis Kirveen Mika.”

Mika ei tehnyt elettäkään kätelläkseen Teemua, vaan kääntyi ympäri ja lähti reippaasti kävelemään kohti viereiseen siipeen johtavaa käytävää. Teemu sai kiihdyttää askeliaan pysyäkseen vauhdissa.

Mika ja Teemu kävelivät satakunta metriä erilaisten toimistotilojen ohitse. Sitten he ajoivat hissillä kellariin ja kävelivät hämäriä käytäviä vielä hyvän matkaa, kunnes tulivat lopulta pilkkopimeäseen arkistohuoneeseen. 

Mika sytytti valot ja Teemu näki loisteputkien valossa, että noin parinsadan neliön kokoinen huone oli täynnä hyllyjä jotka olivat lattiasta kattoon pullollaan ruskeita pahvikansioita. Ovensuussa oli työpöytä tietokoneineen. 

Mika opasti “Eli sä istut tässä ja jos joku tulee käymään, niin sä autat sitä löytämään mitä se etsii. Nää kaikki kansiot on numerojärjestyksessä päivämäärän mukaan.

Mutta ei täällä ikinä käy ketään. Täällä on vaan jotain ikivanhoja papereita jotka pitää lain mukaan säilyttää. Kaikki on nykyään koneilla. Eli sä saat tehdä täällä ihan mitä lystäät. Pelaat pelejä tai katot leffoja. Mun puolesta sä voit vaikka runkkailla.

Käytät aamulla töihin tullessa sivuovea, etkä rupea turhaan juttelemaan kellekään. Tässä sulle sun laku.”

Mika antoi Teemulle pienen mustan sähköavaimen ja sitten he siirtyivät kahville toimiston isoon ruokalaan. Ruokalassa istuvat siististi pukeutuneet työntekijät söivät ruokiaan rauhallisesti ja siemailivat kahvejaan hillitysti. Useimmat heistä olivat miehiä ja joukossa oli paljon intialaisen ja kiinalaisen näköisiä ulkomaalaisia.

Mika selitti “Eli tarkoitus on että sä pidät täällä mahdollisimman matalaa profiilia. Jos joku rupeaa kyselemään jotain, niin sanotaan että sulla on joku skannausurakka siellä arkistossa. Mä tuon sulle skannerin sinne kunhan kerkeän.”

Teemu mietti miten hänen kuuluisi puhua projektista Mikan kanssa. Tämä ei ollut toistaiseksi mitenkään antanut ymmärtää että heidän tapaamisessaan olisi kyse mistään muusta kuin normaalista työhön perehdyttämisestä. Mutta oli toki ilmeistä että Teemun uusi työpaikka oli täysin hatusta vedetty ja että Mika ei edes yrittänyt esittää mitään muuta.

Teemu yritti lähestyä aihetta “Joo, ihan niinkun sä haluat. Oletko sä nyt sitten mun virallinen esimies ihan kaikissa asiossa?”

“Joo, nimenomaan. Sä olet nyt kirjoilla meidän kirjanpito-osastolla. Katsotaan miten hommat lähtee rullaamaan. Voi olla että mä keksin sulle jossain vaiheessa jotain fiksumpaa tekemistä.” 

Teemu päätti yrittää suoraa kysymystä ja kysyi “Okei. No miten tää projekti lähtee tästä nyt etenemään?”

“Ai mikä projekti?” Mika katsoi Teemua kylmästi silmiin ja Teemu ymmärsi ylittäneensä rajan.

Ennen kuin Teemu ehti vastata, huomasi hän Mikko Lahtisen lähestyvän heidän pöytäänsä. Mika kääntyi ympäri ja nähdessään Lahtisen mutisi “Vitustako toi apina keksi tänne tulla?”

Lahtinen hymyili leveästi “Jaahas, täällä ollaankin näköjään jo ruvettu tutustumaan. Onko kaikki lähtenyt mukavasti käyntiin?”

Mika vastasi “Joo, mä just perehdytän tätä sen hommiin.”

“No sehän on hyvä. Sehän on hyvä..” 

Lahtinen kääntyi Teemun puoleen “Miltäs Teemu vaikuttaa, luuletko että pärjäät meillä?”

“Joo, ihan varmasti.” Vastasi Teemu.

“Hyvä hyvä..”

Lahtinen seisoi pöydän vieressä, sen näköisenä että selvästikin toivoi tulevansa kutsutuksi pöytään istumaan. Lyhyen epämukavan hiljaisuuden jälkeen Mika totesi “Meillä oli nyt tän kanssa juttu kesken.”

“Joo, joo selvä homma.. No palataan asiaan.” Lahtinen nyökytteli ja käveli ruokalan toisella puolella olevaan ikkunapöytään istumaan. Hänen olemuksensa muistutti teinipoikaa joka on saanut diskossa pakit.

Mika manasi “Toi idiootti halusi sitten välttämättä itse haastatella sua eilen. Se ei vissiin tajua ettei kannattaisi herättää turhaa huomiota, kun ollaan palkkaamassa uutta jätkää tälläseen muutenkin vähän epämääräiseen duuniin.”

“Sehän muuten pyysi mua liittymään johonki niiden juoksuporukkaan.”

“Et todellakaan lähde mihinkään lenkkikerhoon. Ensinnäkin olisi aika kummallista että joku satunnainen jamppa yhtäkkiä ilmestyy piireihin ja siksi toiseksikin sulle itsellesi ei ole siitä mitään hyötyä. Ne saa pelata omia pelejänsä ja mä takaan sulle, että ne on ihan eri jätkät jotka sun kannattaa tuntea.”

“Okei, no hyvä tietää. Onks mitään muuta mitä mun nyt pitää ainaskin tietää?”

“Et vaan tee mitään typerää. Istut siellä arkistossa ja kysyt multa  luvan ennenkun teet mitään muuta. Otas muuten mun puhelinnumero.”

Teemu kaivoi taskustaan Lissulta saamansa puhelimen. Mika kiinnostui siitä välittömästi. 

“Ai sulla on jo tollanen? Näytäs sitä.”

Teemu antoi puhelimen Mikalle.

“Täähän on ihan viimestä huutoa. Mistä sä tän sait? Ei kai se Lahtinen tätä sulle antanut?”

“Eiku yks frendi heitti sen mulle kun se oli niin pihalla. Se on töissä teillä, tai siis meillä.”

“Mikä sen nimi on?”

“Liisa Mäkelä.”

“Ai Lissu.. Joo mä kuulin että se on saikulla. Niin ja se Lissuko sua tänne meille suositteli töihin?”

“No itse asiassa mä en ole ihan varma.”

“Ai sä et ole varma? No kuka muu se sitten olisi voinut olla?”

“No ei kai kukaan muukaan..”

Teemu ymmärsi, ettei hän mitenkään voisi juuri nyt ryhtyä puhumaan etsivä Virrasta ja eilisestä kovistelusessiosta. Jos Mika joskus päättäisi puhua hänelle avoimesti projektin asioista, voisi kaiken selittää hänelle tarkemmin. Teemu oli kuitenkin hieman yllättynyt siitä ettei Mika tiennyt tarkemmin kuinka asiat olivat edenneet parin viime päivän aikana.

Mika näpytteli itse oman numeronsa puhelimeen ja antoi sen takaisin Teemulle

“Niin ja se Lissu oli vissiin ruvennut sekoilemaan oikein kunnolla?”

“Joo, se rupes selittään että se on mukana jossain salaisessa projektissa jossa pyritään matkustaan ajassa.”

“Niinkö? Kunnon sekoilua. No mitä sitten kävi?”

“En mä tiedä, kun se ei vastaa puhelimeen.”

“Ehkä se on korjattu talteen. Toivottavasti on. Täytyy olla aika pihalla että luulee jotain tollaista. Ja vaikka luuliskin, niin ei siitä varmaan kannattaisi kauheasti kertoa kellekään. Vai mitä?”

Teemu nyökytteli myöntymisen merkiksi.

“Mun pitää nyt mennä takaisin hommiin.” totesi Mika “Mutta mä tuun hakeen sua neljän jälkeen. Mä näytän sulle yhen paikan.”

“Ok, onks se mikä paikka?”

“Sä näät sen sitten.”

Vähän ennen neljää Mika ilmestyi arkistoon hakemaan Teemua. He kävelivät parkkitaloon, jossa Mikan tahrattoman puhdas musta kakkossarjan BMW odotti parkkeerattuna hänen henkilökohtaiseen parkkiruutuunsa.

Teemu istui pelkääjän paikalle ja pani merkille että auto oli sisältäkin erittäin siisti. Edes ovien tavaralokeroissa ei ollut muuta irrallista tavaraaa kuin parkkikiekko ja jääskraba. Ainoa inhimillinen lisä oli oikeanpuoleisen takaoven ikkunaan liimattu pieni Jokereiden jääkiekkojoukkeen tarra.

Mika ajoi koko ajan pientä ylinopeutta ja lähestyessään risteyksiä hän luotti etuajo-oikeuteensa, eikä hidastanut vauhtiansa edes siltä varalta että joku toinen tekee ajovirheen. Hänen penkkinsä oli takanojassa kaukana ratista ja hän ohjasi autoa rennosti yhdellä kädellä eikä käännellyt päätänsä, vaan ainoastaan vilkuili sivupeilejä silmäkulmistaan.

Mika paineli keskuskonsolin nappeja ja auton kaiuttimista alkoi soida rytmikäs tekno.

“Ajomusaa.” Mika sanoi ja ensimmäistä kertaa päivän aikana hänen kasvoillaan vilahti nopea hymy “Eiks ole hyvät bassot?”

“Joo, aika muhkeat.” vastasi Teemu.

Teemu huomasi vasta nyt, että auton äänentoistolaitteisto ei ollutkaan tehtaan vakiomallia, vaan itse modifioitu. Muutokset oli kuitenkin toteutettu niin siististi, etteivät ne kiinnittäneet lainkaan huomiota itseensä. 

“Käytkö sä koskaan teknobileissä?” kysyi Mika.

“Joo, kyllähän mä käyn. Sieltähän mä sen Mäkelän Lissunkin alunperin tunnen.”

“Mä tunnen niistä piireistä aika paljon porukkaa, DJ:tä ja klubien pyörittäjiä ja vastaavia. Niillä on hyviä bileitä.”

“Mä en tunne hirveesti ketään tollasia johtohahmoja. Mä vaan tykkään käydä bailuissa sekoilemassa yhen kaverin kanssa. Yhen Valtterin.”

Teemu katsoi herättäisikö Valtterin nimen mainitseminen minkäänlaista reaktiota Mikassa, mutta tämän ilme ei värähtänytkään.

“Ai sä tykkäät käydä sekoilemassa? Sä taidat nappailla vähän muutakin kuin pelkkää viinaa? Sulla on vähän sen näköiset silmät.”

“No joo, kyllähän sitä aina välillä pitää vähän trippailla. Se on meillä sen kaverin kanssa vähän niinkun harrastus. Siis sen Valtterin. Se on muuten harvinaisen hyvä jätkä.”

Mika ei taaskaan reagoinut Teemun vihjailuihin, vaan ainoastaan nyökytteli ilmeettömänä ja keskittyi ajamiseen.

Mika ja Teemu ajoivat länteen melkein Kirkkonummelle asti. Sitten Mika kääntyi kapealle tielle, joka johti hieman nuhjuisen näköisen toimistorakennuksen tontille. Rakennuksen seinällä oli pieni metallikyltti, jossa oli Aalto-yliopiston logo ja sen alla teksti “MediScan”.

Mika selitti “Sä tapaat nyt yhden Riston. Se on vitun asiallinen jätkä. Se on vetänyt elämänsä aikana ihan järjettömästi huumeita, mutta se on silti viimeisen päälle skarppi. Se ei käy bileissä, se vaan vetää kaikkia hämäriä aineita himassa itestään tai sen ainoan kaverinsa kanssa. Se on todennäköisesti älykkäin ihminen kenet mä tunnen. Se kävi kerran huvikseen Mensan kokeessa ja sai älykkyysosamääräkseen yli sataviiskyt. Mutta ei se sitten halunnnut edes liittyä siihen kerhoon.”

Mika pysäköi auton vieraspaikalle lähelle sisäänkäyntiä.

“Se tulee töihin vasta iltapäivällä, kun kaikki muut on lähdössä kotiin ja sitten se painaa yksin töitä yöhön asti. Nytkään täällä ei pitäisi olla ketään muita. Näiden firmassa on sellainen työhyvinvointisääntö, että ylitöiden tekeminen on kiellettyä, mutta sillä Ristolla on erikoislupa tulla ja mennä ihan niinkuin sitä huvittaa.”

Mika painoi toimiston ulko-oven vieressä olevan ovipuhelimen nappia ja kohta oven tuli avaamaan pienikokoinen, vähän yli kolmekymmentävuotiaan näköinen mustahiuksinen Risto.

Ristolla oli asiallinen jakaus, korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat. Yllään hänellä oli hillityt farkut ja sininen villapaita, jonka alla oli valkoinen kauluspaita. Hän olisi näyttänyt aivan tavalliselle huomaamattomalle hissukalle, elleivät hänen harvinaislaatuisen älykkäät tummanruskeat silmänsä olisi paljastaneet että kyse ei ollut keskiverrosta ihmisestä. Teemun mielestä Risto kuitenkin näytti enemmän klassisen musiikin säveltäjltä tai shakkiammattilaiselta kuin teknologia-alan ihmiseltä, puhumattakaan mistään huumeiden käyttäjästä.

Risto katsoi Teemua suoraan silmiin sanomatta mitään. Hänen katseensa oli hyvin tarkkaavainen, mutta ei ollenkaan ahdistava. Siinä oli lähes lapsenomaista herkkyyttä.

“Mä tulin näyttään teidän labraa tälle Teemulle.” kertoi Mika Ristolle. “Se on meillä duunissa. Se aloitti tänään. Se on rento jätkä.”

Mitään vastaamatta Risto kääntyi ympäri ja käveli edeltä isoon laboratorioon. Sen seinät olivat täynnä valkoisia kaappeja, joiden oviin oli teipattu taulukoita ja diagrammeja. Baarijakkaroiden ympäröimillä korkeilla pöydillä oli papereita ja kyniä, erilaisia teknillisiä kirjoja ja pari vanhanaikaista nauhalaskinta. Joka puolella huonetta lojui erilaisia sähkölaitteita, tietokoneiden näyttöjä ja näppäimistöjä. 

Laboratorion kaikista huomiotaherättävin esine oli kuitenkin koko takaseinän täyttävä parin ison pakastimen kokoinen valkoinen laite. Laitteessa oli pehmustettu istuin ja sen yläpuolella suuri metallinen kypärä mekaanisen käden varassa.

“Mikä vehje toi on?” kysyi Teemu.

“Kerro sä kun osaat paremmin selittää.” sanoi Mika Ristolle.

“Tämä on seuraavan sukupolven aivokuvauslaitteen prototyyppi.” selitti Risto. “Tämä laite on arviolta tuhat kertaa tarkempi kuin mikään nykyinen teknologia. Näitä ei tule olemaan käytössä missään vielä pitkään aikaan.”

“Ei taida olla ihan ilmainen?” kysyi Teemu.

“Kyllä näiden hinta on miljoonissa, sitten kun nämä tulevat markkinoille. Ei nyt ihan kymmenissä miljoonissa sentään.”

“Etteks te pelkää että joku pöllii sen?”

“Tämä painaa noin kaksi tonnia ja vartiointifirma on luvannut että he tulevat tänne vartin sisällä hälyytyksestä, joten on aika epätodennäköistä että tätä kukaan saa vietyä.”

Mika kysyi “Tehän tarviitte vieläkin niitä koekaniineja, eiks niin?”

“Kyllä, sellaisia jotka suostuu tekemään vaitiolosopimuksen.”

“No tässä olisi sulle nyt yks sellainen.” sanoi Mika ja osoitti Teemua peukalollaan “Tehän voitte vaikka saman tien kokeilla että miten toi vehje toimii.”

“Haluatko kokeilla?” kysyi Risto Teemulta.

“Öö, tota siis toi siis vaan kuvaa aivoja eikä tee niille mitään?”

“Se muodostaa magneettikentän sinun pääsi ympärille, mutta sen kentän voimakkuus on häviävän pieni. Tavallinen kännykkäkin säteilee enemmän. Eli ei mitään pelkoa että se tekisi sinulle mitään.”

“No voisihan sitä sitten koklata..”

Teemu istui laitteen istuimelle ja metallinen kypärä laskeutui hänen päähänsä. Kypärä haisi desinfiointiaineelta ja Teemun mieleen palautui pikkulapsena saadut rokotukset ja se kuinka pelottavilta ne olivat hänestä silloin tuntuneet. Jälkikäteen ajateltuna oli vaikea sanoa oliko häntä pelottanut enemmän itse kipu, vai asetelma jossa hän oli pelkkä instrumenteilla tökittävä lihapala.

Risto antoi ohjeita. “Ota vaan rennosti ja istu paikallasi.”

Teemu tunsi kypärän sisustan kiristyvän hellästi, niin ettei hän voinut liikuttaa päätänsä milliäkään mihinkään suuntaan.

“Nyt sitten katsot suoraan eteenpäin yhteen pisteeseen… selvä se oli siinä.” 

Puristus Teemun pään ympäriltä katosi ja kypärä nousi ylös. Laitteesta ei ollut kuulunut naksaustakaan.

Teemu räpytteli silmiään “Oliks se siinä?”

“Kyllä. Haluatko sinä nähdä miltä sinun aivosi näyttävät?”

Risto seisoi monitorin äärellä. Ruudulla oli terävä kolmiulotteinen kuva ihmisaivoista. Risto klikkaili hiirtä ja aivot pyörivät näytöllä eri suuntiin.

“Sinä olet näköjään polttanut aika paljon pilveä.” totesi Risto.

“Ai näetsä sieltä jotain sellaista?”

“Kyllä, sinä olet aika selvä tapaus. Sen näkee noista sinun tumakkeistasi.”

“Aijaa.. Onks se paha?”

“Vaikea sanoa. Sinä tiedät sen itse paremmin kuin kukaan muu. Tuntuuko sinusta että sinä olet nykyään onnellisempi kuin ennen kun aloitit pilven polttamisen? Vai masentuneempi? Onko sinun muistisi yhtä hyvä kuin ennenkin? Joillakin ihmisillä kognitiivinen suorituskyky saattaa hieman heikentyä pilven polttamisesta, mutta toisaalta monet ovat saaneet siitä taiteellista inspiraatiota, uusia ystäviä ja jopa hengellisiä kokemuksia. On aika vaikea sanoa että minkälainen muutos aivoissa on hyvä ja minkälainen muutos on huono. Se on oikeastaan makuasia.

Sitä paitsi on hyvin vaikeata eristää ainoastaan jokin yksittäinen aivoihin vaikuttava tekijä. Kaikki mitä meille tapahtuu vaikuttaa aivoihin jotenkin. Jos sinä olet pitkään masentunut, tai jos sinä teet vuosikymmenen jotain liukuhihnatyötä, niin sekin saa aikaan havaittavia muutoksia aivoissa. Ja jossain Intian slummissa kasvaneen aliravitun lapsen aivot ovat erilaiset kuin pihveillä ruokitun amerikkalaislapsen. Sekin näkyy aivoissa kun sinä opettelet lukemaan tai soittamaan pianoa, meditaatiosta puhumattakaan. On vaikea sanoa muuttaako pilven polttaminen aivoja enemmän kuin aivan tavallisena pidetyt elämänkokemukset.

Ja sekin täytyy muistaa, ettei evoluutio ole saavuttanut päätepistettään nykyihmisessä. Eli tämä meidän nykyinen keskimääräinen tietoisuutemme ei edusta mitään lopullista totuutta, tai ole muutenkaan absoluuttisen haluttava. Se on vain yksi tapa kokea todellisuus. Todennäköisesti jo aivan lähitulevaisuudessa ihmisten aivoja tullaan manipuloimaan monilla tavoin. Se pitää vaan tajuta, että kaikki mitä aivoillensa tekee, niin sen tekee omalla vastuulla ja kerran tehtyä ei saa koskaan tekemättömäksi.”

“Heräsikö uteliaisuus?” Kysyi Mika Teemulta. “Mä voin hoitaa sulle kaikenlaisia aineita. Onko sussa psykonautin vikaa?”

Teemu muisti etsivä Virran ilmoituksen siitä, että lähiaikoina hän ja Valtteri tulevat nauttimaan paljon huumeita. Hän päätteli mielessään että tämä on se tapa jolla niitä hänelle tarjotaan ja ymmärsi että hänen kuuluu tässä kohtaa sanoa kyllä.

“Joo, ilman muuta.” 

Sisimmässään Teemu kuitenkin epäröi. Hän ei ollut ollenkaan varma siitä mihin oli lähtemässä mukaan. Hän oli aina suhtautunut huumeisiin huolettomasti, mutta nyt hän alkoi epäillä että hänelle saatetaan lähiaikoina tarjota aineita jotka saavat aikaan muutakin kuin muutaman tunnin henkisen huviajelun.

Mika näytti tyytyväiseltä “No hyvä. Mulla on kavereiden kanssa sellanen oma firmaprojekti tuolla Hertsikassa. Mennään sinne viikonloppuna ja otetaan omassa rauhassa jotain kivaa. Luuletko sä että se sun kaveri Valtteri haluaisi tulla messiin? Eiks olis kivempi olla porukalla?”

“Joo, ehdottomasti. Mä sanon sille. Tuleeks Risto kanssa?”

Risto näytti vaivaantuneelta “En minä varmaan. Minä en oikein jaksa vieraita ihmisiä…”

Mika totesi “Mä en muista milloin toi olisi viimeksi puhunut kenellekään niin paljon kuin se on sun kanssa tänään jutellut.”

“Ehkä joku toinen kerta..”

3. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->