19. Luku

Aino palasi äkisti linjoille “Mitä sä oikein olet tekemässä? Mikset sä ole nukkumassa?”

“Me kärähdettiin! Poliisit on tulossa, mun täytyy painua vittuun täältä!”

“Mitä?! Miten siinä niin kävi?!”

“En mä tiedä! Mä en ehdi selittää, mutta tässä tuli ihan ihmeellisiä käänteitä.”

“No mihin sä olet nyt menossa?”

“Ei mulla ole hajuakaan. Onko ehdotuksia?”

“No mitä Abraxas sanoo?”

“Se lähti menemään. Se ei kuulemma saa jäädä kiinni.”

“Mitä? Lähti menemään? No hänellä oli varmasti hyvä syy siihen.”

“Mä en tiedä että onko ne onnistuneet jäljittämään tän puhelimen vai mitä. Pitäisköhän mun heittää se meneen?”

“Älä heitä, koska sitten me ei enää pystytä puhumaan. Sen meidän viruksen pitäisi olla mahdoton murtaa.”

“No mutta jotenkin ne tiesi missä mä olin..”

Ainon ääni kuului koko ajan huonommin. Teemu ei meinannut enää saada selvää hänen sanoistaan. Tarkkaan keskittymällä hän onnistui lopulta kuulemaan “Sun pitää vetää piriä.”

“Perkele” kirosi Teemu ja pysähtyi niin että renkaat vinkuivat. Hän imaisi nopeasti pienet nokat ja jatkoi matkaa. Ainon ääni alkoi kuulua selvästi.

“Mitä ihmettä sä oikein olet tehnyt? Susta on energia ihan lopussa. Mä en ole koskaan nähnyt että kukaan olis noin tyhjä.”

“En ehdi selittämään. Onko sulla niitä ideoita, että mitä nyt kandeis tehdä?”

“Mun täytyy selvittää tätä. Odota mua keskustassa.”

“Tämä selvä. Meneekö sulla kauan?”

“Mahdoton sanoa. Mä pidän sut ajan tasalla.”

Teemu tuli autiolle öiselle moottoritielle, ajoi rampista alas ja painoi kaasua. Ajaessaan vauhtipäissään katuvalojen muodostamassa käytävässä, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut matkalla vieraalle planeetalle, eikä Helsingin keskustaan.

Hän oli niin kiihtyneessä mielentilassa että ajoi huomaamattaan reipasta ylinopeutta. Hän ohitti vauhdikkaasti pitkän rekan, ja havaitsi samassa että sen edessä ajoi poliisimoottoripyörä. Hän jarrutti välittömästi, mutta poliisi oli jo huomannut hänet. Tämä laittoi hälytysvalot päälle ja näytti hänelle pysähtymismerkkiä.

Teemu tiesi ettei hän autonromullaan mitenkään pääsisi poliisia pakoon, joten hän pysähtyi seuraavalle bussipysäkille ja pisti hätävilkut päälle. Hetken hän harkitsi että yrittäisi paeta juoksemalla, mutta malttoi mielensä ja jäi autoon istumaan, siinä toivossa ettei sentään jokainen Helsingin poliisi ajanut häntä takaa.

Poliisi asteli nahkaisessa ajoasussaan Teemun luokse ja katsoi auton sisälle. Hetken silmäiltyään tämä käski. “Ajokortti, kiitos.”

Teemu kaivoi ajokorttinsa lompakostaan. Poliisi kävi sen kanssa pyöränsä luona ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän katsoi Teemua tiukasti teräksisillä silmillään.

“Mihinkäs sulla on noin kiire?”

“Ei mihinkään. Pääsi vaan vahingossa vauhti kiihtymään, kun mä kuuntelin musaa.” 

“Sulla onkin viimeisen päälle noi poppivehkeet.”

Autossa oli vain yksi toimiva kaiutin, apukuljettajan puolen kaiutin roikkui lattian rajassa johtonsa varassa.

“Puhallas tohon.”

Poliisi nosti alkometrin Teemun eteen. Teemu puhalsi siihen kunnes laite piippasi.

“Hyvä, nollaa näyttää. Ethän sä mitään muutakaan ole ottanut?”

Poliisi katsoi Teemua tiukasti silmiin.

“Ei ei, en mä sellasta harrasta…”

Teemusta tuntui että hänen vastauksensa kuulosti juuri sopivan yllättyneeltä ja spontaanilta. Hän oli itsekin hämmästynyt siitä ettei takellellut sanoissaan.

Poliisi sanoi “No hyvä. Äläkä aloita. Ajat sitten vähän varovammin loppumatkan. Hyvää illanjatkoa.”

Teemu ajoi tarkkaan liikennesääntöjä noudattaen Helsinkiin. Hän oli kuolemanväsynyt, joten hän päätti mennä kahville Ruoholahden McDonaldsiin. Hän löysi parkkipaikan aivan ravintolan läheisyydestä.

Kun Teemu astui ulos autosta, huomasi hän että öisen kaupungin tunnelmassa oli jotain outoa. Ilma oli muuttunut kylmäksi ja ne harvat ihmiset jotka kaduilla liikkuivat, näyttivät kiiruhtavan määränpäihinsä mahdollisimman nopeasti ja sivuille vilkuilematta. Tunnelma oli kuin Viiltäjä-Jackin vainoamasta sumuisesta Lontoosta.

McDonaldsin isoista ikkunoista kuitenkin säteili pehmeää valoa yöhön. Teemu näki ikkunan läpi että ravintolassa istui kaksi asiakasta hiljaisina ja sisäänpäinkääntyneinä. Hän avasi oven ja astui sisään. Heti sisäänkäynnin vieresssä oli aikuisen miehen kokoinen muovinen klovni. Teemu moikkasi sille hiljaisesti mielessään ja marssi tiskille.

Kirkassilmäinen nuori tyttö kysyi “Mitä saisi olla?”

“Iso kahvi kiitos.”

Teemu meni kahvin kanssa ikkunapöytään. Hänellä oli hauras olo ja hän ymmärsi että hänen pitäisi mahdollisimman pian päästä nukkumaan. Ellei hänen olisi pitänyt odottaa Ainon yhteydenottoa, olisi hän mennyt autoon ottamaan torkut.

Teemun katsellessa ikkunasta ulos, katulamppujen valopisteet hajosivat äkisti viiteen osaan, muodostaen loistavia pentagrammeja. Teemu räpäytti silmiään ja valot näyttivät taas tavalliselta.

“Mun pitää todellakin päästä nukkumaan.” hän ajatteli.

Teemu joi kahviansa hitaasti, kunnes sen myynyt tyttö tuli huolestuneen näköisenä ilmoittamaan, että hänen olisi aika lähteä eteenpäin. “Me valitettavasti suljetaan nyt.”

Teemu palasi autolle, aikomuksenaan ajaa se parkkiin johonkin syrjäiseen paikkaan. Mutta kun hän käänsi virta-avainta lukossa, ei auto enää käynnistynytkään. Starttimoottori pyöri, mutta mitään muuta ei tapahtunut.

“Voi saatanan vitun perkele!!” Teemu kirosi ja hakkasi rattia turhautuneena. Hän yritti vielä uudestaan ja uudestaan käynnistää autoa, mutta se oli kuollut. Hän nousi autosta ja päätti yrittää ehtiä viimeiseen metroon. 

Teemu käveli metroaseman aulaan, aikomuksenaan ottaa liukuportaat alas. Jokin kuitenkin tuntui väärältä. Hänestä tuntui, että alhaalla odotti jokin vaara. Sitten hän kuitenkin totesi itselleen olevansa niin väsynyt ettei kohta enää kykenisi toimimaan järkevästi ja pudisti päätänsä omalle vainoharhallensa.

Hän otti viimeiset askelet portaille ja oli juuri astumassa ensimmäiselle alas laskeutuvalle askelmalle. Samalla hetkellä ylös tuli reppuselkäinen teini-ikäinen poika, joka katsoi Teemua vakavana. Teemu tajusi pojan katseesta, että tämä halusi varoittaa häntä menemästä alas.

Teemu teki täyskäännöksen ja käveli ulos metroaseman likuovista. Välittömästi kadun puolella seisoi kolme rähjäistä, ympäripäissään olevaa parikymppistä miestä. Yksi heistä oli juuri oksentamassa seinän vierustalle.

Mies oksentajan vieressä huomasi Teemun ja tuli aivan hänen kasvojensa eteen sanomaan jotain. Mies tuijotti Teemua lasittunein silmin, näyttäen olevan jossain kaukana. Teemu haistoi alkoholin kostean löyhkän miehen hengityksessä, eikä saanut mitään selvää tämän suusta tulevasta mölinästä.

Hän harppoi nopeasti kauemmas. Miehet unohtivat hänet ja jäivät rinkiinsä sytyttelemään tupakoita.

Metroaseman viereisellä taksitolpalla oli parkissa musta taksi-mersu. Taksin sisällä vanha miespuolinen kuljettaja luki lehteä kattolampun valossa. Jostain selittämättömästä syystä Teemulle tuli taksista hyvä olo, samalla tavoin kuin McDonald’s oli vaikuttanut turvalliselta paikalta levätä.

Hän käveli autolle ja veti takaoven kahvasta. Ovi oli kuitenkin lukossa. Taksin kuljettaja katsoi Teemua iän väsyttämillä silmillään ja päästi hänet sisään. Teemu rojahti takapenkille.

Kuljettaja kysyi “Minne ajetaan?”

“Keskustaan.” vastasi Teemu.

“Ja minneköhän siellä?”

“Ihan sama, vaikka Rautatieasemalle.”

Kuljettaja sammutti sisävalon, laittoi mittarin päälle ja lähti liikkeelle.

Taksin radiosta soi hiljaisella Radio Nova ja takapenkki oli lämmin ja pehmeä. Teemun olisi tehnyt mieli oikaista pitkäkseen ja ajella koko yö auton takapenkillä. Ensimmäistä kertaa hän kirosi sitä että oli koskaan sekaantunutkaan mihinkään salaliittoon. Hän toivoi että mitään sekavuuksia ei olisi tapahtunutkaan ja että hän eläisi omassa rauhassaan entistä turvallista elämäänsä.

Aivan turhan pian matka oli ohitse. Kuljettaja pysäytti auton Rautatieaseman edessä olevalle pienelle aukiolle, jossa oli kymmenkunta taksia jonossa. Teemu maksoi kyydin, kuljettaja antoi vaihtorahat ja toivotti hyvää illan jatkoa.

Teemu nousi autosta ja työnsi seteleistä paksun lompakkonsa takataskuunsa. Katsellessaan ympärilleen, hän huomasi että viereisen nakkikioskin jonossa seisova parikymppinen katupoika katsoi tarkkaan mitä hän lompakollaan tekee.

Aseman kulmilla notkui muitakin katujen kasvatteja. He näyttivät Teemun silmissä ohikukulkijoita vaaniville haaskansyöjäliskoille, jotka odottavat näkevänsä niin heikon olennon, ettei se enää pysty tekemään vastarintaa ja on valmis syötäväksi elävältä.

Sitten Teemu havaitsi, että Rautatieasema säteili samanlaista pehmeän lämmintä valoa kuin Ruoholahden Mäkkäri ja äskeinen taksi olivat loistaneet. Hän päätti mennä aseman halliin odottamaan Ainon paluuta linjoille.

Hallissa olikin rauhallinen tunnelma. Teemu jäi seisomaan ison valotaulun läheisyyteen miettimään seuraavaa liikettänsä. Hänen vieressään seisoi kolmekymppinen siististi pukeutunut nainen pienen tyttölapsensa kanssa. Teemusta tuntui siltä että Helsingin yö ei ollut sopiva paikka pienelle lapselle, mutta nainen vaikutti olevan tilanteen tasalla. Tämä oli valinnut syrjäisen kulman ja piti lasta kädestä kiinni.

Lapsi katsoi Teemua ja sanoi liikuttavan viattomalla äänellä “Mikä sedällä on?”

Nainen katsoi Teemua ja vastasi “Setää varmaan väsyttää.”

“Miksei setä sitten ota virtaa?”

“Hänellä ei varmaan ole virtaa. Mutta mitä me ollaan kulta sovittu siitä virrasta?”

“Että siitä ei saa puhua muuta kuin kotona.”

“Nii-in.”

“Voidaanko me auttaa setää?”

Äiti katsoi lastansa ja sitten Teemua. Hetken harkittuaan tämä vastasi “No ihan nopeasti.”

Lapsi kaivoi taskustansa Fazerin sinisen suklaakonvehdin ja vei sen Teemulle. Teemulla ei ollut käsitystä eleen merkityksestä, mutta hän otti suklaan ja kiitti lasta. Äiti katsoi valotaululle ja sanoi lapselleen “Juna lähtee kohta. Vilkuta sedälle. Mennään kotiin.”

Lapsi vilkutti Teemulle ja käveli äitinsä kanssa ulos ovesta junalaiturien puolelle. Teemu pisti suklaan suuhunsa, pureskeli sitä täysin ruokahaluttomana ja nielaisi. Välittömästi hän tunsi piristyvänsä.

“Mitä täällä oikein tapahtuu?” hän mietti. “Mun pitää saada jostain lisää virtaa. Mitä se sitten onkaan.”

Teemu meni ulos laiturialueelle ja pani tupakan palamaan. Hänen ohitseen käveli pariskunnan näköinen parikymppinen tyttö ja poika. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään, eikä edes katsonut häntä suoraan, mutta selvästi hänen tupakointinsa oli nuorten mielestä jotenkin sopimatonta. Kohta hänen ohitseen kulki viisikymppinen nainen ja tämäkin näytti paheksuvan hänen tupakanpolttoansa. Kävellessään poispäin nainen pudisteli päätänsä itsekseen.

Tupakka ei muutenkaan maistunut hyvältä Teemun suussa. Se ei oikeastaan maistunut yhtään miltään ja Teemusta tuntui että savu tunkeutui hänen väsyneeseen mieleensä ja vei sieltä viimeisenkin energian. Häntä alkoi vituttaa koko röökiaski ja hän heitti sen roskikseen vieressään. Takavasemmalta oli juuri tulossa pultsari, joka välittömästi dyykkasi askin roskiksesta itselleen ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.

Äkisti Teemun edessä seisoi silmälasipäinen nuori mies. Tämä oli pukeutunut siististi farkkuihin ja ylintä nappia myöten kiinni napitettuun kauluspaitaan.

“Moi, miten menee?” kysyi mies väkisin tehdyn rennosti.

Miehen katse oli jollain tavalla hyvinkin älykäs, mutta Teemu ei tuntenut saavansa tähän mitään kontaktia.

Mies jatkoi “Sä näytät siltä että sä ajattelet paljon asioita.”

Teemu naurahti, tajutessaan että se summasi kohtalaisen hyvin hänen tilansa. “No niin voi varmaan sanoa.” hän vastasi.

“Oletko sinä koskaan ajatellut mitä sinulle tapahtuu tämän elämän jäkeen? Oletko sinä ajatellut sitä että onko tällä kaikella mitään merkitystä?”

Teemu kirosi mielessään “Voi vittu, uskovaistahan tässä just tarvittiinkin.”  

Mies jatkoi “Jumalan avulla riivaajat voidaan karkoittaa.”

“Kuule sulla taitaa olla itelläsi aika vitun monta astetta kovemmat riivaajat kuin mulla.” Vastasi Teemu.

Mies jatkoi kuin ei olisi lainkaan kuullut Teemun vastausta. Hän otti taskustaan pienen paperiflaijerin ja tarjosi sitä Teemulle “Meidän seurakunnassamme on lauantaisin iltamessu johon voi tulla vaikka ei olisi koskaan edes käynyt kirkossa.”

Teemulla oli ollut niin paljon paineita viimeisten parin vuorokauden aikana, että hän menetti hermonsa ja huusi “Työnnä sinä perseesees toi lappu! Se sun tyrannijumalas voi haistaa pitkän paskan!”

Uskovaisen simissä välähti inho. Teemu näki että tämä olisi käynyt häneen käsiksi jos olisi uskaltanut. Teemu katsoi miestä läheltä silmiin ja odotti mitä tämä tekisi. Hänelle itselleen alkoi olla jo ihan sama. Silloin hän kuuli takaansa äänen. “Onko täällä joku ongelma?”

Kysymyksen esittäjä oli Falck Securityn roteva siilitukkainen vartija. Tämä tarkkaili tilannetta vakavana.

Teemu vastasi “Ei mitään ongelmaa. Ei.”

Uskovainen oli palannut entiseen sulkeutuneeseen olotilaansa ja vaikutti helpottuneelta siitä että ammattimies oli tullut ottamaan tilanteen haltuun. Hän sanoi “Eihän tässä mitään, kunhan vaan juteltiin.”

Vartija vastasi “Hyvä, hajaannutaanpas sitten.”

Uskovainen lähti kuuliaisesti kävelemään kohti Elielinaukiota ja Teemu aikoi palata aseman halliin. Vartija kuitenkin sanoi “Ja sinäkin voit nyt mennä jonnekin muualle notkumaan. Tämä on odotustila, eikä mikään yömaja.”

“Mitä vittua, kyllä mulla on oikeus olla täällä niin kauan kuin huvittaa. Mä meen kahville.”

“Kahvilat on kiinni. Tuohon suuntaan.”

Teemu tajusi vetäneensä niin paljon amfetamiinia, että varmastikin näytti nupullaan olevalta narkkarilta. Hän luovutti ja lähti samaan suuntaan kuin uskovainen mies oli mennyt.

Hetken käveltyään Teemu istui Postitalon portaille lepäämään. Hän huomasi että ohi kulkevat ihmiset vaistosivat että hänessä on jotain vialla ja että hän on rikkonut yhteisiä sääntöjä. Hän ei jaksanut välittää. Hänen olisi tehnyt mieli näyttää keskisormea kaikille häntä kyylääville ohikulkijoille.

Sitten Teemua lähestyi maanläheisen näköinen kolmekymppinen mies. Miehellä oli yllään farkut ja huppari, sekä kulunut musta t-paita, jossa oli osittain pois varissut Batman-logo. Mies hidasti vauhtia Teemun kohdalla, vilkaisi häntä tarkemmin ja istui sitten hänen viereensä.

Mies istui hetken hiljaisena. Teemulle tuli tunne että heillä oli jotain yhteistä, että he molemmat olivat yksin kylmässä yössä. Sitten mies avasi suunsa.

“Kuis menee?”

“No on mennyt paremminkin.”

“Sä näytät vähän lyödyltä.”

“Joo, mä selitän joskus toiste.”

“Saanks mä kysyä, että oletko sä mahdollisesti ottanut jotain?”

“Ehkä otin, ehkä en. Pääasia että hyppy kulkee. Eiks niin?”

“Kato mä vedin joskus ite aika paljon amfetamiinia. Mä menin siitä niin sekaisin, että mä kuulin viestejä liikenteen kohinasta.”

Teemu ei ollut varma oliko kyseessä uskoutuminen vai vinkki. Pitäisikö hänenkin yrittää kuunnella liikennettä?

“Aijaa, millasia viestejä?”

“Lähinnä jotain käskyjä ja vittuilua.”

Teemu huomasi että portaita lähestyi parrakas viisikymppinen mies, joka näytti lievästi alkoholisoituneelta, mutta ei kuitenkaan aivan rapajuopolta. Tämä istui lupaa kysymättä joukon jatkoksi.

“Tulipa kylmä yö, vaikka oli niin lämmin päivä.” sanoi mies.

“Äläpä muuta sano.” vastasi Teemu.

“Kainuussa on jo hallan vaara.”

“Aijaa.”

“Minä olen Kajaanista kotoisin. Joka päivä minä kaipaan sinne takaisin.”

“No mikset mene?”

“Niinpä niin.. Tarvitsetko sä jotain?”

Teemu päätti yrittää onneansa.

“Joo, itse asiassa mä tarttisin vähän virtaa. Tiedätkö sä mistä sitä saisi?”

Lapin mies vaikutti hätkähtävän, kun Teemu sanoi sanan virta. Tämä kuitenkin keräsi itsensä nopeasti ja vastasi “Kyllähän minä tiedän, mutta onko sulla rahaa siihen?”

“Raha ei ole ongelma.” vastasi Teemu. “Käy hakemassa.”

“Mä tarvitsen ne rahat mukaan. Paljonko sä haluat?”

Teemulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli ostamassa, joten hän vetäisi hatusta “Vitosen.”

“Se on kaksisataaviisikymppiä. Onko sulla sen verran?”

Teemu otti sanaakaan sanomatta lompakostaan viisi viidenkympin seteliä ja ojensi ne miehelle kuin olisi antanut pelkkää Monopolin leikkirahaa. Mies sieppasi rahat itselleen hieman liian innokkaasti, nousi ylös ja totesi “Mulla menee vartti. Odota tässä.”

Batman-paitainen mies ei sanonut mitään, mutta näytti alakuloiselta. Teemu ja mies istuivat portailla ja juttelivat harvakseltaan. Kului viisitoista minuuttia ja sitten puoli tuntia ja Teemu ymmärsi ettei hän näkisi Lapin miestä eikä rahojaan enää koskaan.

“Vittu että ihmiset osaa olla rottia.” hän sanoi. “Se näki että mulla oli heikko hetki.”

“Kannattaiskohan sun kohta mennä kotiin nukkumaan?” ehdotti mies.

“No mä istun tässä vielä hetken.”

Mies nousi ylös “Okei. Pidä huolta itsestäs. Älä myy itseäs liian halvalla.”

Teemu istui hetken yksin. Sitten hänen puhelimensa soi ja soittaja oli hänen äitinsä. 

Teemun äiti ei soitellut hänelle kovinkaan usein ja kello oli jo yli kaksitoista, joten vaikutti ilmeiseltä että jossain oli mätää. Teemun mielessä kävi että hän on saattanut oman äitinsä vaikeuksiin. Hän vastasi puhelimeen huolestuneena. 

“Teemu missä sinä olet? Minulle soitettiin että sinä et voi hyvin ja että sinun pitäisi mennä Auroraan. Onko sinulla joku hätä?”

“Ei mulla mitään hätää ole, tässä on nyt vaan ollut kaikenlaista.. Miten sulla itelläsi menee? Kävikö joku sun luona?”

“Eihän minulla mitään.. Ei kun ne vaan soittivat sieltä sairaalasta… Mitä sinä oikein olet tehnyt?”

“En mä ole mitään tehnyt. Mä en tiedä mistä ne on saaneet päähänsä että mua pitäis jahdata.”

“Ne kertoivat että sinä sait potkut töistä kun sinä olet ollut siellä sekaisin. Missä sinä olet? Minä tulen hakemaan sinua autolla.”

“Mä en nyt halua kertoa. Mä voin soittaa sulle vaikka huomenna.”

Teemu kuuli vaimeana äänenä kuinka hänen äitinsä sanoi jollekin toiselle “Ei se kerro..”

“Hei onks siellä sun kanssa joku?”

“Teemu mene sinne Auroraan. Ettei sinun käy niinkuin Valtterille. Ole kiltti!”

Teemu katkaisi puhelun. “Vitun siat!” hän ajatteli mielessään.

Hän lähti kävelemään päämäärättömästi. Hän oli niin väsynyt, että näki parhaaksi pysyä liikkeessä. Hän oli Kampin ostoskeskusen edessä, kun Aino palasi linjoille.

“Teemu, oletko sä siellä?”

Kuuluvuus oli erittäin huono, joten Teemu kaivoi taas amfetamiini-nyyttinsä esille. Hän katsoi ympärilleen ja kun ei nähnyt poliiseja tai vartijoita lähistöllä, imaisi hän ainetta nenäänsä täysin avoimesti ohikulkijoiden edessä. Nämä välttelivät katsomasta häntä silmiin. Yhteys parani heti.

“Sun täytyy tulla mahdollisimman nopeasti tänne Toukolaan. Lähdetään samaa matkaa yhteen salaiseen paikkaan.”

“Ok, hyvä. Mulla menee vajaa puoli tuntia.”

Teemu lähti kohti Rautatientorin bussilaitureita. Siloin hän kuuli sisällään aivan uuden asiallisen äänen “Pehmis puhui juuri Sutinan kanssa. He sopivat tapaavansa Sutinan asunnolla. Me nappaamme ne molemmat kiinni siellä.”

Teemu tajusi kuulevansa poliisiradion viestejä. “Voi vittu, tämäkin vielä..” Hän kutsui Ainoa. Tämä vastasi heti “No mitä nyt vielä?”

“Sun on lähdettävä pakoon nyt heti! Me kärähdettiin poliiseille, ne tietää että sä odotat mua siellä!”

“Mitä sä nyt olet taas sählännyt?!”

“Lähde meneen nyt saman tien!”

Teemu kuuli taas poliisiradion.

“Pehmis kävi meidän kanavallamme! Miten se on mahdollista? Hän varoitti juuri Sutinaa. Ottakaa se tyttö välittömästi kiinni.”

“Entä Pehmis?”

“Hän on edelleen Kampin keskuksen edessä. Korjataan hänet talteen heti kun se ei herätä huomiota. Onko paikannus kunnossa?”

“Kyllä, signaali on voimakas.”

Teemu arveli väsyneessä mielessään, että hänen puhelintaan sittenkin seurataan. Hän pudotti sen vaivihkaaa maahan ja käveli muina miehinä eteenpäin. Hänestä tuntui että hetkellä millä hyvänsä musta nahkahansikas tarttuisi häntä niskasta ja repisi hänet sisälle pakettiautoon.

“Kohde ei liiku, näkeekö kukaan häntä?”

“Ei, me kadotimme hänet.”

“Helvetti, nyt tarkkana!”

Teemu käveli Lasipalatsin kulman ohi ja tajusi ohikulkijoiden jotenkin tietävän että hänet saatetaan milloin vaan korjata talteen. Itse he eivät kuitenkaan halunneet sekaantua asiaan.

Teemu tuli Mannerheimintielle ja kun kummastakaan suunnasta ei tullut autoja, käveli hän jalkakäytävän yli punaisia päin. Ihmiset hänen lähettyvillään panivat merkille hänen rikkeensä, mutta eivät edelleenkään halunneet huolehtia muista kuin omista asioistaan.

Teemu kuuli sisällään “Se ei välitä, sille on tulossa sellanen kakku että jotku pienet liikennesakot ei tunnu enää missään.”

“Miksei poliisit tee mitään? Koko ajan menee maijoja ohi.”

“Näitkö sä et sillä oli raiskaajan merkki?”

Teemun olisi tehnyt mieli huutaa olevansa viaton. “Mitä vittua!? Vitut mä ole mikään raiskaaja.” hän mutisi itsekseen silmät kosteina.

Sitten hän kuuli taas poliisien radioliikennettä “Sutina on tallessa. Olemme matkalla Pasilaan.”

“Vitun paskiaiset!” ajatteli Teemu “Me ei olla tehty mitään pahaa kenellekään.”

“Pehmis on taas verkossa. Hän puhui juuri meille.”

Teemu käveli pyörätietä kohti Musiikkitaloa. Ilman minkäänlaista syytä tai suunnitelmaa hän kääntyi vaihteeksi vasemmalle, Mannerheimintien alittavaan kevyen liikenteen tunneliin. Hän oli niin väsynyt, että vain katsoi eteensä maahan ja keskittyi ottamaan askeleen kerrallaan.

Sitten hän kuuli sisällään äänen “Teemu. Kuuletko sinä?” Ääni kuulosti luotettavalta ja viisaalta. Siinä oli niin paljon hiljaista auktoriteettia, että Teemu arveli sen kuuluvan poliisien johtajalle.

“Joo, mä kuulen.”

“Teemu, sinä olet ymmärtänyt tämän kaiken väärin. Me haluamme auttaa sinua.”

“Ketä te sit olette?”

“Me olemme poliiseja, mutta älä huolestu. Me haluamme ainoastaan panna poikki tämän sekoilun ja selvittää kaiken. Sinä olet nyt niin väsynyt, että paras paikka sinulle on sairaalan osasto.”

“Ai jonkun mielisairaalan osasto?”

“Kyllä, ja se on mukava ja rauhallinen osasto, jossa sinä saat levätä kaikessa rauhassa. Pysähdy hetkeksi johonkin. Niin jutellaan tästä.”

Teemu istui pyörätien varressa olevalle rautaiselle penkille.

“Hyvä. Ja nyt sulje hetkeksi silmäsi.”

Teemu sulki silmänsä. Hän tunsi kuinka hänen ajatuksensa hidastuivat. Hän alkoi unohtaa mitä oli kenenkin kanssa puhunut. Suloinen rauha levisi hänen mieleensä ja hän oli nukahtamaisillaan. Sitten hänestä tuntui että hänen päähänsä oli laskeutumassa näkymätön kypärä.

“Vittu tää on ansa!” tajusi Teemu kiihtyneenä. Vaistomaisesti hän kaivoi esiin lopun amfetamiinin ja imaisi kaiken kerralla nenäänsä. Kypärä särkyi ja Teemu muisti taas mitä oli tapahtumassa.

“Te yrititte kusettaa mua!”

Ääni puhui taas. Se oli muuttunut kivenkovaksi.

“No niin, tässä on nyt pelleilty jo tarpeeksi! Mitä nopeammin sinä antaudut, sitä vähemmän rikoksia sinä ehdit tehdä ja sitä vähemmällä sinä pääset.”

Teemun silmät kostuivat taas kun hän puolustautui “Mitä vitun rikoksia?! Enhän mä ole tehnyt yhtään kenellekään yhtään mitään!”

“Tämä voidaan tehdä helposti tai vaikeasti.”

“No tehdään sitten vaikeasti.”

“Niinkuin haluat. Sinä pyysit tätä itse. Laukaiskaa pimentäjä.”

Teemu tunsi sisällään kasvottoman kauhun tunteen. Hänen silmissään pimeni ja hän tunsi olevansa pyörtymässä. Hän meni kyykkyyn ja hengitti syvään. Hän tajusi että kauhulle ei ollut mitään syytä. Se oli samanlainen ahdistusmajakka, jollaisia Abraxas oli poistanut hänen päästänsä. Sillä hetkellä kun hän tajusi mistä on kyse, helpotti ahdistus ja hän pystyi nousemaan taas jaloilleen.

Teemu kuuli poliisien kanavalla nörttimäisen äänen “Pimentäjä ei jostain syystä toiminut.”

“Uudestaan.” Sanoi poliisien johtaja.

Teemu tunsi taas että veri pakeni hänen päästänsä, mutta tällä kertaa hän ohitti ahdistuksen ennenkuin se ehti kunnolla edes iskeä.

“Hän vain heitti sen pois.”

“Mitä pirua? Se ei ole mahdollista. No lukekaa sitten hänen sijaintinsa!”

Teemu tajusi, että hänen ajatuksiaan kuunneltiin jollain erityisen herkällä laitteella. Hän muisti kuinka Nuuksion olento oli opettanut häntä pistämään luukut kiinni. Hän huomasi pystyvänsä keskittymään ainoastaan itsensä ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin ja olemaan reagoimatta niihin mitenkään.

“Emme saa hänestä signaalia.”

“Mitä? Yrittäkää uudestaan!”

“Ei minkäänlaista kontaktia. On kuin häntä ei olisi olemassakaan.”

“Hän on oppinut rosvojen tekniikoita. Häntä ei missään nimessä saa päästää karkuun!”

Teemu nousi portaat ja tuli Tennispalatsin kulmalle. Poliisien johtaja puhui taas “Teemu. Kuuletko sinä minua?”

Teemu ei vastannut mitään.

“Teemu sinun itsesi takia tämä peli täytyy nyt viheltää poikki. Sinä olet tipahtamassa järjen laidalta ja sieltä ei ole paluuta.”

Teemu ei antanut itsensä reagoida mitenkään. Hän keskittyi pelkkään ympäristönsä aistimiseen. Yhtäkkiä hän alkoi kuulla ohikulkijoiden ajatuksia.

“Joni sai taas kokeesta kutosen, millä sen sais tajuamaan että sen täytyy alkaa ottaa koulu tosissaan?” 

“Jos mä nyt haen sen pitsan, niin mä ehin varmaan just ennen matsin alkua himaan.”

“Ai että oonko mä muka läheisriippuvainen? Paraskin sanoja…”

Johtaja sanoi “Teemu ellet sinä nyt heti antaudu, pidän minä henkilökohtaisesti huolen että sinä saat raskaimman mahdollisen tuomion. Tämä ei ole mitään leikkiä.”

Teemu kuuli samanaikaisesti poliisien ja tavallisten ihmisten puhetta. Hänestä tuntui että ne kuuluivat eri puolilta hänen päätänsä. Hän tunsi ne fyysisesti, vaikka tiesikin ettei aivoissa pitäisi olla tuntohermoja. Äkisti hän tajusi, että pystyi päässänsä yhdistämään äänet samalle taajuudelle.

Poliisien johtaja sanoi “Sinä tiedät mitä Valtterille tapahtui. Etkö sinä ymmärrä että olet meidän vallassamme? Voit paeta, mutta on vain ajan kysymys että me saamme sinut kiinni.”

Joka puolelta alkoi kuulua ihmisten ajatuksia “Mikä se oli?” “Sanoks joku jotain?” “Onks jollekin käynyt jotain?”

“Ei perk…” Poliisien johtajan ääni katkesi yllättäen, kun hän ymmärsi että hänen sanansa olivat menneet yleiselle kanavalle.

Teemu tajusi että hänellä oli muitakin kuulijoita. Hän oli niin lopussa että kaikki tuntui hänestä absurdilta vitsiltä. Hän kailotti “Allahu Akbar! Älkää totelko anaalirunkkareita!”

Teemu ymmärsi että hän saattoi paljastaa sijaintinsa rikkomalla hiljaisuuden, mutta ei enää välittänyt. Hän tunsi olevansa jenkkiläinen rikollinen, joka ajaa autolla epätoivoisesti pakoon poliiseja, samalla kun uutishelikopteri seuraa näytelmää taivaalta.

Hän kuuli sisällään vieraita ääniä.

“Hei kuunnelkaa, poliisit jahtaa jotain jätkää! Se on ihan seko.”

“Kuka se on? Eihän se ole kukaan meidän jengistä?”

“Miten ne ei saa sitä kiinni?”

“Vähänks kyttiä vituttaa, se tekee ihan mitä tahtoo.”

“Vittu se jätkä on kusessa. Heh heh heh..”

Teemu nousi portaat ylös Tennispalatsin kulmilla ja käveli kohti Töölöä. Hän näki edessään pullon Vichy Novellea. Hän tunsi sisällään hellän huokauksen, joka sanoi hänelle että hänen pitää nopeasti juoda se. Teemu väänsi korkin auki ja joi koko pullon kerralla. Hänestä tuntui siltä kuin hänen vatsastaan olisi alkanut säteillä energiaa kaikkiin hänen soluihinsa.

“Se löys kadulta kymppitonnin! Mitä vittua?!”

Teemu näki merenrannan edessään. Huokaileva ääni puhui taas hänelle. 

“Hyvä Teemu. Nyt sinun on vain astuttava portista ulos.”

Teemu kuiskasi ajatuksissaan mahdollisimman hiljaa.

“Miten mä teen sen?”

Hän tajusi että joku piti hänen väsyneestä hellästä kuiskauksestaan.

“Riisu itsesi alastomaksi ja kävele kohti merta. Ui horisonttiin, siellä sinua odottaa vene.”

Ääni kuulosti niin hyvältä että Teemu luotti siihen. Hän riisui vaatteensa myttyyn puun juurelle ja jatkoi alastomana kohti merenrantaa. Sitten hän näki edessään Pauligin pahvikupin, joka oli puolillaan vaaleanruskeata kahvia.

“Juo se. Sä saat siitä energiaa.”

Teemu otti mukin ja joi siitä. Kahvi maistui iljettävältä ja haisi ulosteelta. Teemu kakisteli ja meinasi oksentaa, mutta nieli kuitenkin nesteen viimeiseen pisaraan.

“Hähää! Se idiootti joi sen!”

Teemua oksetti ja pyörrytti ja hänelle tuli hirmuinen kusihätä. Oli kuin hänen äsken juomansa pahanmakuinen neste olisi halunnut väkisin tulla ulos. Teemu pysähtyi helpottamaan oloansa puun juurelle ja tunsi kuinka kaikki energia valui virtsan mukana ulos hänestä. Hän kuuli päässänsä ivallisia voitonriemuisia ääniä.

“Plörts! Hähä hää!”

“Se kusi sen, ei oo totta se kusi sen! Näitteks te?!”

“Vittu mikä ääliö!”

“Se olis päässy pakoon, ne ei mitenkään olis saanu sitä kiinni..”

Teemu oli niin lopussa, ettei jaksanut enää muuta kuin kaatua selällen ja sulkea silmänsä. Hetken kuluttua hän kuuli lähestyvän auton äänen, mutta ei jaksanut edes katsoa siihen suuntaan. Pian auton valot valaisivat hänet ja kohta hänen vieressään seisoi kaksi poiisia. 

Toinen poliiseista laittoi palan ilmastointiteippiä hänen suunsa päälle, käänsi hänet mahalleen ja pisti hänen ranteisiinsa käsiraudat. Sitten poliisit nostivat Teemun kainaloista ylös ja raahasivat hänet maijan takaosastoon. Teemu istui penkillä ja katsoi alistuneena eteensä, kun auto lähti liikkeelle.

20. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->