12. Luku

Maanantaina Teemu istui taas arkistossa ja ajatteli kuinka omituiselta hänestä tuntuisi seuraavan kerran katsoa silmiin Mikaa ja Lottaa. Toisaalta hänestä tuntui siltä ettei oikeastaan mikään ollut muuttunut. Nyt he kolme vain tiesivät toisistaan asioita joita olisivat muuten joutuneet pelkästään arvailemaan.

Työpäivä kului ilman yllätyksiä ja kello neljältä Teemu sammutti tietokoneen, lukitsi arkiston oven perässään ja lähti kävelemään bussipysäkille. Yllättäen hän kuuli takaansa tutun äänen.

“Moi Teemu!” 

Teemu kääntyi ympäri ja näki tien laitaan parkkeeratun hopeanvärisen Audi A3:n avonaisesta etuikkunasta Valtterin kasvot.

“Hyppää kyytiin.”

Teemu katsoi ympärilleen ja mietti mitä tekisi. Valtteri houkutteli “Tuu nyt vaan. Tässä ei mene kauaa. Mulla on tärkeetä asiaa sulle.”

Teemu kohautti olkapäitänsä ja astui autoon. Sen matkustamossa oli yleellinen nahkaverhoilu ja puukoristelu.

“Siisti auto sulla. Onks tää minkä vuoden malli?”

“Tää on toissavuotinen. Tää on nyt vaan tällainen tilapäisratkaisu.”

“Millä rahalla sä oot tällasen hommannu?”

“Tää on työsuhdeauto. Mä olen nykyään töissä Tatalla.”

“Ai siinä intialaisessa lafkassa? Onks niillä vai Suomessakin jotain toimintaa?”

“On on, meillä on iso toimisto Ruoholahdessa.”

“No sä et sit ole jäänyt lepään laakereillas sitten viime näkemän.”

“Joo en. Se oli itse asiassa aivan helvetin hyvä juttu että se Mika prakas ja erotti mut. Mulla ei kestäny kauaa tajuta, että tää homma ei ole ihan sitä mitä se anto meille ymmärtää.”

“No kerrotko sitten mullekin mistä tässä on kyse?”

Valtteri selitti “Ensinnäkin se aikamatkailujuttu on täyttä paskaa. Se on vaan sellanen valhe joka porukalle alussa kerrotaan. Että sit jos joku vuotaa sen, niin kaikki ajattelee että se on vaan joku foliohattu.

Oikeasti tässä on kyse mielenhallinnasta. Jenkit on keksinyt tavan vaikuttaa ihmisten mieleen ilman että ne tajuaa sitä. Ja nyt ne haluaa pitää homman salassa, kunnes ne on saaneet koko maailman alistettua. Eikö kuulosta aika paljon uskottavammalta kuin joku ajassa matkustaminen?”

Teemun oli pakko myöntää, että sotilaallinen mielenhallinta kuulosti paljon uskottavammalle kuin aikamatkailu. Olihan juuri sotilasala läpi ihmiskunnan historian aina ollut teknologisen kehityksen kärjessä. Mutta toisaalta Valtteri ei varmasti tiennyt läheskään kaikkea mitä hän tiesi. 

Valtteri jatkoi “Mutta siinä se Mika oli ihan oikeessa, että tää ei ole mitään leikkiä. Tässä on mukana kovimpia jätkiä mitä maailmasta löytyy. Poliittisia huippujohtajia, miljardöörejä, tiedustelupalveluiden päälliköitä ja vastaavia. Microsoftkin osti Nokian kännykkäosaston ihan vaan tän mielenhallintateknologian takia.

Teemu ei tiennyt mitä uskoa “Oletko sä nyt tosta kaikesta sitten ihan varma? Oletko sä nähnyt sen omilla silmilläsi, vai onko noi pelkkiä kuulopuheita? Onko sulla käynyt mielessä, että tässä vois sittenkin olla kyse jostain hyvästä. Mä olen esimerkiksi huomannut, että nää Mikan aineet on laajentanu mun tajuntaa ihan selvästi.”

Valtteri vastasi “Jos tää olisi jotain iloista hippimeininkiä, niin miksi tää haluttaisiin pitää ehdottoman salaisena? Se nyt vaan on niin että isot pojat pelaa kovaa peliä keskenään ja muiden ei tarvitse tietää siitä mitään. Mika uskottelee sulle että on yksi ainoa komentoketju jota kaikkien täytyy totella, mutta oikeasti on vaan paljon pelaajia jotka kaikki tekee mitä haluaa.

Se Mika pitää sua hölmönä ressukkana, joka vetää ihan mitä tahansa ja tekee kaiken just niinkun käsketään. Siinä vaiheessa kun sä lopulta flippaat, niin se vaan ottaa seuraavan onnettoman sun tilalle. Jos sä tyydyt aina vaan tottelemaan, niin susta ei ikinä tule mitään muuta kun keskimääräistä tasokkaampi koekaniini.”

Teemu ei halunnut uskoa Valtterin puheita “Jos toi kaikki on totta, niin miksi mut sitten on esitelty kaiken maailman kihoille?”

“No se varmaan haluaa saada sut kuvittelemaan että se ja sen kaverit oikeasti välittää susta. Älä nyt pahoita mieltäsi, mutta sua on aika helppo kusettaa. Kokeile huviksesi joskus mitä tapahtuu jos sä sanot niille vastaan. Sulla alkaa kuitenkin olla edes välinearvoa ja sä ansaitsisit ihan jo senkin takia kunnioitusta. Intialaisten kanssa tätä hommaa tehdään vähän eri tavalla. Jos sä tuut meidän messiin, niin mä hoidan sulle tuplasti sen mitä Mika sulle maksaa ja mä takaan että sua kohdellaan niin kuin ihmistä, eikä pidetä jonain huumemerobottina.”

Valtteri ja Teemu tulivat Otaniemen Nesteen kohdalle. Valtteri jarrutti ja käntyi huoltoaseman pihaan.

“Mä näytän sulle jotain.”

Pojat kävelivät sisään asemalle. Heti sisäänkäynnin vieressä oli hedelmäpeli. Valtteri luki koneen kyljessä olevan sarjanumeron, otti taskustaan puhelimensa ja ryhtyi näpyttelemään sitä.

Teemu yllättyi nähdessään että Valtterilla oli edelleen Lissulta saatu puhelin “Ai ne anto sun pitää ton luurin?”

“Eipä ole kukaan tullut perimään. No niin katsos nyt.”

Valtteri syötti pelikoneeseen kolikon ja pani sen nappia painamalla pyörimään. Koneen kelat pysähtyivät yksi kerrallaan ja keskimmäiselle riville muodostui kolmen RAY-laatan rivi.

Teemu yllättyi “Oho, paras mahdollinen rivi.”

Valtteri painoi tuplaamisnappia, osui oikeaan ja tuplasi vielä uudestaan. Taas hän valitsi oikein ja kone alkoi tiputtaa laariin viidenkymmenen euron maksimivoittoa.

“Ota siitä jos huvittaa.” Valtteri sanoi. “Mulla ei ole tarvetta pikkurahalle. No vois tosta ehkä vähän parkkikolikoita ottaa..”

Kohta Valtteri ja Teemu istuivat taas autossa. Teemu kysyi “Pystytkö sä millon tahansa tyhjentään hedelmäpelin?”

“Joo ja se ei todellakaan ole ainoa kikka. Pitää vaan tietää oikeat koodit. Mä olen kuullut aika jäätäviä tarinoita. No olenko tehnyt vaikutuksen? Puhutaanko toistekin?”

“Ihan vaikka mua oliskin alkanut kiinnostaa noi sun väitteet, niin eiks ole aika selvää, ettei näistä soluista noin vaan lähdetä yhtään mihinkään?”

“Ei ne voi tehdä sulle mitään. Intialaiset pitää huolen omistaan. Ne on tehneet tätä hommaa paljon pitempään kuin suomalaiset.”

Teemu ei enää tiennyt mitä sanoa. Valtterikin huomasi sen.

“No mutta sä tarvitset nyt selvästi vähän aikaa sulatella tätä hommaa. Mä jätän sut tolle pysäkille. Keskustan suuntaanhan sä olet menossa?”

Valtteri pysähtyi bussipysäkille.

“Mä olen kaikesta huolimatta paras ystävä joka sulla on. Ja mulla on hyvä suhdeverkko ja pian mulla on paljon alaisia. Mä olen menossa vauhdilla ylöspäin. Nyt olisi sunkin hyvä hetki hypätä kelkkaan.”

Valtteri otti taskustaan käyntikortin ja ojensi sen Teemulle. “Kun sä päätät ottaa selvää asioista, niin soita mulle.”

Valtteri ajoi pois ja Teemu alkoi selvittää minkälaisia yhteyksiä pysäkillä oli tarjolla. Silloin hän huomasi että tien reunaan, muutaman kymmenen metrin päähän, oli pysähtynyt Securitasin tarroilla merkitty Ford Focus. Hänen katsoessaan autoa, se lähti liikkeelle ja ajoi pysäkille hänen viereensä.

Autosta nousi ulos vartija. Tämä ei ollut mikään parikymppinen haalariasuinen duunarikundi, vaan noin kolmekymmentäviisivuotias, sisätyöunivormuun pukeutunut ja olemukseltaan hienostunut jämeräleukainen mies. Ulkonäkönsä puolesta tämä olisi voinut olla jonkin trendiklubin vastaava portsari, tai esimiesasemassa jossain IT-firmassa.

Mies katsoi Teemua ilmeettömänä ja kysyi “Teemu Korhonen?”

“Joo…” vastasi Teemu varuillaan.

“Ole hyvä ja mene autoon.”

Teemu tajusi, että vartija oli varmastikin seurannut häntä ja Valtteria. Hän mietti oliko Valtterin tapaaminen ollut paha virhe, josta häntä nyt rangaistaisiin. Hänen mielessään alkoi laukata erilaisia kauhuskenaarioita siitä mitä hänelle voisi tapahtua jos hän nousisi auton kyytiin.

“Mikä tää homma on?” hän kysyi ja ajatteli pitäisikö hänen kieltäytyä menemästä autoon. Hän arveli ettei vartija yleisellä paikalla uskaltaltaisi sentään käydä häneen käsiksi.

“Ei hätää.” sanoi vartija rauhoittelevaan sävyyn, melkein kuin olisi puhunut lapselle “Minä heitän sut takaisin sun työpaikalle. Sun pomo haluaa jutella sun kanssa.”

Teemu epäröi, mutta nousi kuitenkin lopulta sovinnolla kyytiin. Hän rauhoittui huomatessaan että vartija todellakin ajoi kohti Microsoftin toimistoa.

Vartija ei puhunut lyhyen matkan aikana mitään, joten Teemulla oli tilaisuus ihmetellä sitä että hän oli välittömästi jäänyt kiinni tapaamisestaan Valtterin kanssa. “Mistä vitusta ne tiesi että me juteltiin? Ei kai mua vittu voi joku koko ajan varjostaa?”

Vartija pudotti Teemun toimistotalon takapihalle, jossa Mika odotti. Teemu nousi autosta ja kiitti vartijaa kyydistä. Tämä ei vastannut mitään, vaan veti itse pelkääjänpuolen oven kiinni ja ajoi pois.

Teemua jännitti, mutta Mika näytti sentään rauhalliselta.

“Sä menit sitten kuitenkin tapaamaan sen Valtterin?”

“Joo, ja kyllä mä olisin sen sulle itekin kertonu. En mä sitä suunnitellu, se nappas mut kyytiin kadulta ja..”

“No tuskin se sua väkisin sinne autoonsa raahasi. Sun piti katkaista kaikki kontaktit siihen, eikö niin?”

“No joo, mutta en mä tajunnu että mä en saa edes puhua sille. Mä en ajatellu..”

“Joo, mä olen huomannut että sä et aina ajattele. Ja siksi mä olen yrittänyt vääntää sulle asiat rautalangasta. Mutta sun on nyt ihan oikeasti pakko ruveta käyttämään tota sun pääkoppaa, koska sä alat nyt olla mukana sellasessa pelissä missä ei ole varaa virheisiin.”

Mika tehosti sanomaansa naputtamalla sormellansa Teemun otsaa ja kysyi sitten “No mitä se halusi?”

“Ihan kärkeen se sano että tässä meidän hommassa ei oliskaan kyse aikamatkailusta, vaan jostain mielenhallinnasta.”

“Okei, sinuna en uskoisi sanaakaan siitä mitä se sanoi. Mutta jatka.”

“No sitten se väitti että Microsoft olis ostanut Nokian kännykät ihan vaan tän meidän projektin vuoksi.”

“Kaikkihan sen tietää että Suomi on väleissä Jenkkien kanssa. Ja tää meidän projekti todellakin on sen luokan juttu, että tän takia voidaan tehdä kaikenlaista. Oliko vielä jotain?”

“Sit se kerto että se on menny duuniin Tatalle ja että siellä on kaikki paremmin kuin meillä. Ja että me ei kuulemma olla ainoa porukka joka tekee näitä hommia.”

“No sehän sulle on jo selitetty, että tätä työtä tehdään itsenäisissä soluissa. Ei tossakaan ole mitään uutta. Ihan selvästi se idiootti on puhuttu pyörryksiin. Sen ne Intialaiset osaa paremmin kuin kukaan. Anna mun arvata, sillä oli kalliit vaatteet ja hieno auto ja se lupas sulle kaiken saman? Just silleen ne hurmaa kenet tahansa joka on tarpeeksi tyhmä uskomaan niitten juttuja.”

Mika hieroi leukaansa ja jatkoi “Mä kerron sulle mistä tässä on kyse. Sen pomot haluaa että se värvää niille tollasen lupaavan kundin kuin sä olet. Se ei ole periaatteessa sallittua, mutta niiden intialaisten kanssa hommat menee aina vähän niin ja näin. Mutta mä takaan sulle, että sun itsesi kannalta on parempi pysyä meidän kelkassa, koska jos meillä luvataan jotain, niin se myös tapahtuu. Ne intialaiset on kieroa porukkaa ja ne dumppaa sut heti kun siltä tuntuu.

Kai sä muistat ne Valtterin seerumipaljastukset? Niiden jälkeen mulla ei sun asemassa olisi tippaakaan luottamusta sitä kohtaan. On se vaan että parhaat kaveritkin voi paljastua kusettajiksi.. Sä olet teistä se joka on oikeasti menossa eteenpäin. Kunhan sä maltat vähän odottaa, niin sulle keksitään joku parempi duuni ja sä saat palkankorotuksen. Sä olet erittäin lupaava tyyppi, kunhan sä vaan alat käyttämään tota sun pollaas.

No tässä ei onneksi tapahtunut mitään vakavaa, joten mä en nyt rupea raivoamaan sulle tän enempää. Mutta tulevaisuudessa jos sä et tiedä mitä tehdä, niin soitat mulle. Se on niin helppoa. Onko selvä?”

Teemu nyökkäili myöntymisen merkiksi. Valtterin antama käyntikortti poltti hänen taskussaan. Syystä jota ei itsekään täysin tiennyt, ei hän maininnut siitä Mikalle mitään. Valtteri oli kaikesta huolimatta saanut kylvettyä epäluottamuksen siemenen hänen mieleensä.

***

Lauantaina Teemu, Mika ja Lotta istuivat Mikan toimiston sohvilla valmiina illan sessioon. Mika oli edellisenä iltana ollut kutsuvierasbileissä keskustan viileimmässä uudessa yökerhossa nimeltä Americas.

“…ja arvatkaa kenet mä näin siellä? Kyllä, rakkaan ystävämme Valtterin. Siellä se elvisteli ihonmyötäisessä puvussa ja tarjos drinkkejä vasemmalle ja oikealle. Se hengasi siellä yhden aika kovan luokan diilerin kanssa ja niillä oli kaverinaan siellä yksi velanperijä jonka mä valitettavasti tunnen. Ne on oikeasti sellasia ihmisiä joiden seurasta ei seuraa mitään hyvää. Se diileri nyt vielä keskittyy liiketoimintaan, mutta se velanperijä on ihan aito lääketieteen määritelmän mukainen psykopaatti. Se ei nauti mistään enempää kuin joidenkin puolustuskyvyttömien ressukoiden kiduttamisesta.”

Teemu sanoi “No toivottavasti se nyt edes pikkasen varoo mitä se tekee..”

“Se tekee mitä se tekee ja me tehdään mitä me tehdään. Ja meidän on nyt aika ottaa seuraava askel. Olisi ollut kiva leikkiä sen seerumin kanssa vielä pari viikkoa, mutta meillä on tiukka aikataulu, joten siirrymme eteenpäin.”

Mika kaivoi laukustaan minigrip-pussin, jossa oli musta paperiarkki. Lähempää katsottuna oli nähtävissä että arkissa oli tuttu R-kioskin logo, kuitenkin painettuna niin tummalla harmaalla että sen hädin tuskin erotti. Arkki muistutti Metallican Black -albumin kantta, vain käärme puuttui.

Mika varoitti “Tää on sitten ihan miehekästä ainetta. Nyt ei haittaa jos et maanantaina selviydy töihin.”

“Oho, oletko sä ihan varma että tää on hyvä idea?” kysyi Teemu.

“Kyllä tää on ihan harkittu päätös. Ja jos sua alkaa liikaa ahdistaan, niin mulla on sulle tällainen hätäpilleri joka pistää tripin poikki.”

Mika otti taskustaan vihreän pillerin ja asetti sen sohvien välissä olevalle pöydälle lautasliinan päälle.

“Eli jos tuntuu että menee liian levottomaksi, niin nielaset ton. Mutta mä olen kyllä hieman pettynyt suhun jos sä teet sen.”

Teemu ajatteli mielessään “Geronimo!” ja hotkaisi lapun. Lotta katsoi häntä vakavan näköisenä. 

Mika sanoi “Tällä kertaa me ei tulla mukaan sun tripille. Sä olet tänään omillasi.”

Teemu oli jo oppinut nauttimaan Mikan lappujen vetämisestä seuraavasta henkisestä ilotulituksesta, mutta nyt häntä hermostutti niinkuin kyseessä olisi ollut ensimmäinen kerta.

Mika sanoi “Tänään sä näet totuuden.”

Teemu tunsi että hänen sisältään oli nousemassa jokin epämääräinen sisällötön ahdistus.

Mika jatkoi “Tänään sä näet sen mikä yhdistää meitä kaikkia. Anna mennä Lotta.”

Lotalla oli käsissään musta vihko. Hän sanoi “Toista perässäni.” ja alkoi lukea vihosta.

“Ottakaa pois harha jota kannan, haave paremmasta maailmasta.”

Teemu toisti hämmentyneenä perässä. 

Lotta jatkoi “Antakaa minun nähdä totuus ja pelkkä totuus.”

Teemu toisti jälleen Lotan sanat. Hän tunsi tripin voimistuvan ja aavisti että kokisi pian jotain epämiellyttävää.

Lotta jatkoi edelleen “On vain tyhjäksi valuva tiimalasi, äärettömyys joka ei rakasta ihmistä ja kaaokseen palaava kaikkeus. Totisesti sinä olet tuomittu häviämään. Käytä hyvin harvat päiväsi.”

Teemusta tuntui samalta kuin hänestä oli kerran lapsena tuntunut, kun hän oli lukenut ala-asteen karttakirjan lukua avaruudesta ja ensimmäistä kertaa elämässään todella tajunnut kuinka käsittämättömän suuri tunnettu maailmankaikkeus oikein on.

Ajatus äärettömyydestä oli pelottanut häntä, eikä hän pystynyt ymmärtämään missä avaruus sijaitsee, tai mitä oli ennen kuin aika alkoi. Hän tajusi kuinka mitättömän lyhyt ihmisen elämä on suuressa mittakaavassa ja että hänkin joutuisi aivan pikapuolin kohtaamaan kuoleman. Ajatukset ahdistivat häntä syvästi ja kaikista pahinta oli, että hän ymmärsi ettei edes äiti pystyisi sanomaan mitään sellaista joka karkottaisi kylmän totuuden.

Nyt tässä hetkessä Teemu tunsi mielessään lähestyvän kuolemansa ja sen täydellisen ehdottomuuden. Hän ymmärsi olevansa tunteen kanssa yksin ja että hänen kohtalonsa olisi aivan liian pian kokonaan pimentyä.

Hän tunsi olevansa yhdeksänkymmentävuotias vanhus. Hänen ryhtinsä oli kumara, hänen vatsansa roikkui ja hänen reitensä olivat ohuet. Suurin osa hänen hiuksistaan oli pudonnut ja jäljellä olevat haituvat olivat vitivalkoiset. Teemu ymmärsi että hänen aikansa oli käymässä vähiin. Kuolema voisi olla äkillinen, se voisi tulla millä hetkellä hyvänsä. Pian hänen jäljellä oleva aikansa laskettaisiin kuukausissa eikä vuosissa.

Sitten hän makasi sairauden heikentämänä yksin hiljaisessa sairaalahuoneessa ja katseli sen kattoa, kun ei jaksanut enää edes istua. Taustalla kuului television pitkästyttävän iltapäiväohjelman ääni, mutta hänellä ei ollut voimia seurata sitäkään. Nyt poismenon hetkeen olisi vain päiviä, sitten tunteja ja lopulta vain minuutteja. Sitten koittaisi pimeys ja kaikki olisi ohi.

Hetken hän tarrautui ajatukseen että kyseessä oli pelkkä painajainen ja että hän kohta heräisi nuorena ja voimakkaana. “Tää ei voi tapahtua mulle.” hän ajatteli.

Hän yritti uskotella itselleen, että voisi omalla päätöksellään elää loputtomiin aina tunnin lisää kerrallaan ja kieltäytyä kuolemasta. Mutta lopulta hän tajusi että lähdön hetki oli koittanut. 

Hänestä tuntui siltä kuin hänen aivoihinsa olisi kaadettu jääkylmää vettä ja hänen oli pakko käpertyä sikiöasentoon. Hän tunsi menettävänsä kaiken hallinnan ja kusevansa housuihinsa. Hänen suustaan pääsi valitus.

Äärimmäinen kauhun kokemus kesti vain hetken ja alkoi sitten helpottaa. Teemu uskoi kokeneensa niin voimakkaan pelon ja ahdistuksen, ettei hänelle varmaankaan olisi mahdollista kokea sen kovempaa.

Kauhun väistyessä Teemu häpesi tilaa jossa oli hetki sitten ollut Lotan ja Mikan silmien edessä. Hän aukaisi silmänsä ja tunnusteli housujensa etumusta. Hän havaitsi helpotuksekseen, ettei sittenkään ollut laskenut alleen, vaan hänestä oli vain tuntunut siltä.

Lotta luki mustasta vihosta “Nyt ymmärrät, ettei sinulla ole mitään salattavaa ja että mikään häpeä ei ole pelkäämisen arvoinen. Alastomina jonossa kaasukammioon kaikki ihmiset ovat samanlaisia.

Nyt ymmärrät, että kaikki on tässä ja nyt ja että sinä itse vastaat elämästäsi. Et tarvitse toivoa etkä unohdusta, joilla heikot itseänsä rauhoittavat.”

Mika ja Lotta sanoivat yhteen ääneen “Tervetuloa todellisuuteen.”

Mika nappasi pöydällä olleen hätäpillerin taskuunsa ja sanoi “Hyvä että sä et ottanut tota, koska silloin sun tulevaisuus tässä projektissa olisi huomattavasti vähemmän kiinnostava.”

Teemu oli itse asiassa kauhunsa keskellä unohtanut koko pillerin olemassaolon, mutta päätti olla tunnustamatta sitä. “Kerrankin mä voin pitää jonkun salaisuuden itsellä.” hän ajatteli.

Äskeisestä henkisestä kidutuksesta huolimatta Teemu alkoi jo olla tyytyväinen siihen että oli saanut kokea jotain niin todellista. Hän ymmärsi että monien mielestä kyseessä olisi ollut huono tirppi, mutta ajatteli itse ettei huonoja trippejä ehkä ole edes olemassa. On vain eri puolia todellisuudesta ja ahdistavatkin kokemukset ovat tärkeitä. Eihän elämäkään ole pelkkä ruusutarha.

Teemu sanoi “Olipahan vaan pelottavaa. Onneksi se on ohi nyt.”

Mika vastasi “Ei se ole ohi, siellä se odottaaa sua. Mutta nyt sä tiedät. Tosta se ei pahene.”

“Oliks tää nyt sitten varmasti se lopullinen totuus? Mistä sen tietää?”

“Juurihan sä näit sen. On valitettavasti vain yksi totuus: Me kaikki mennään kuolemaan yksin. Ja sitten ei ole mitään.”

“Pelkäätkö sä kuolemaa?”

Mika mietti pienen hetken ennenkuin vastasi “Mä toivon että mä olen valmis kuolemaan sitten kun sen aika koittaa. Mä en halua ikuista elämää, vaan komean lähdön.

Kaikkien ihmisten pitäis joka päivä muistaa kuolevansa. Silloin me voitaisiin keskittyä olennaiseen. Mieti jos kaikki ne voimavarat jotka ollaan tuhlattu sotimiseen, muotiin ja peleihin, olisikin käytetty lääketieteeseen. Meidänkin elinaikaodote voisi olla puolet pidempi.

Jos me halutaan pelastaa tää maapallo, niin se lähtee kulttuurin kehittämisestä. Mieti jos olisi mahdollista päästä suoraan editoimaan yhteistä alitajuntaa. Kelaa miten vastuullinen tehtävä se olisi. Siellä ei todellakaan saisi panna omiansa. Siellä täytyisi totella täydellisesti niitä jotka tietää enemmän ja puhua kaikesta totta. Siellä ei todellakaan olisi tilaa tyypille joka haaveilee henkilökohtaisesta ikuisuudesta.

Mutta nyt loppuu synkistely. Me ollaan elossa ja jos hyvin käy niin me eletään vielä pitkään. Eli nyt me mennään syömään. Ja vieläpä hyvään paikkaan. Osaa ne muutkin törsätä kuin intialaiset.”

Teemusta oli toimiston tutussa ympäristössä jo tuntunut siltä että hänen trippinsä alkoi olla päättymässä, mutta kun hän astui ulos valoisalle parkkipaikalle, tajusi hän olevansa täysin kuutamolla.

Hän pani pitkäkseen Mikan auton takapenkille ja ajatteli kuinka turvallista elämää hänkin oli elänyt. Vain muutaman kerran oli hän joutunut aidosti kohtaamaan sairaudet ja kuoleman. Hän hämmästeli mielessään, kuinka vähän ihmisillä on tapana puhua kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, vaikka niiden luulisi olevan tärkeimpiä asioita joka ikisen elämässä.

Äkisti hänen mieleensä iski lapsuusmuisto, jonka hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli viisivuotiaana ollut kaupungilla äitinsä kanssa ja yllättäen heitä vastaan oli tullut ihmisjoukon ympäröimä kadulla makaava mies. Mies oli ollut täysin eloton ja Teemu oli ymmärtänyt että oli tapahtunut jotain poikkeuksellista. Ympärillä olevien ihmisten vakavat ilmeet olivat vahvistaneet sitä vaikutelmaa.

Äiti käänsi hänen päänsä poispäin miehestä ja sanoi “Älä katso setää.” Äiti johdatti hänet nopeasti pois paikalta ja kun hän kysyi mikä sedällä oli, niin tämä vastasi “Joskus ihminen voi tulla nopeasti sairaaksi ja silloin saattaa joutua lepäämään vaikka kadulla”.

Sisimmässään Teemu oli ymmärtänyt, että jo hieman sinertäväksi muuttunut vanha mies ei ollut ainoastaan sairas, vaan jotain paljon pahempaa. Hän oli kuitenkin kilttinä poikana uskonut äitiänsä. “Oliko sedällä kuumetta?” oli Teemu kysynyt ja hänen äitinsä vastasi “Kyllä varmasti oli.”

Nyt tässä hetkessä Teemu koki voimakkaasti, että hänelle oli valehdeltu asiasta josta ei saisi valehdella. Hän kavahti takapenkillä pystympään asentoon ja katseli ympärilleen, kuin nähdäkseen oliko muitakin petetty samalla tavalla.

Matkan jatkuessa Teemun mieleen valui muistoja tilanteista joissa häntä oli johdettu harhaan. Hän tuhisi ääneen, kun häntä huvitti se kuinka paljon tunnetta hän oli tuhlannut yhdentekeviin asioihin läksyjen pänttäämisestä Aku Ankkojen keräämiseen.

“Tää musta trippi oli hyvä juttu, ihan vitun hyvä.” hän ajatteli selällään maatessaan.

Teemu sulki silmänsä. Kuolema tuntui koko ajan kaukaisemmalta ja vähemmän pelottavalta. Hän mietti mikä olisi paras tapa kuolla ja ymmärsi että edes siihen hänelläkin saattaisi olla jotain sanomista.

Keskustassa oli lämmin loppukesän ilta ja ihmisiä oli liikkeellä pilvin pimein. Teemu katseli auton ikkunasta ohikulkijoita: nuorisoa onnellisessa huolettomassa nousuhumalassa, kauluspaitaisia liikemiehiä villapaita harteilla, räikeästi pukeutuneita naisellisia homoja, säätöjänsä säätäviä maahanmuuttajapoikia, korkokengissä sipsuttavia muovinukeiksi laittautuneita tyttöjä ja tatuoituja raamikkaita kaljupäitä.

Mika suuntasi kohti Helsingin hienostoaluetta Eiraa. Hetken kuluttua hän pysäytti auton ja totesi “Loistavaa, saatiin paikka ihan edestä.”

Mika peruutti auton taskuun reippaasti ensiyrittämällä. Teemu nousi ulos ja totesi seisovansa pienen ravintolan edessä. Sen ikkunassa luki “Carne” ja ikkunan läpi Teemu näki että ravintola oli sisustettu muistuttamaan keskiaikaisen linnan salia. Pöydillä oli valkoiset liinat ja kynttilöitä ja seinissä oli harmaat kivilaatoitukset.

Mika ja Lotta menivät sisään edeltä ja Teemu seurasi perästä. Heitä tervehtimään harppoi pitkä nelikymppinen mies, jolla oli musta kauluspaita ja viininpunainen esiliina.

“Mika, pitkästä aikaa! Sun pöytä on varattuna teille.”

Miehen katse osui Teemun silmiin ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. “Entä kukas tämä on?” hän kysyi. “Onko kaverilla kaikki kunnossa?”

Mika vastasi “Joo, meillä on ollu ihan hullu viikko duunissa. Tää Teemu on tehnyt töitä kellon ympäri monta päivää.”

Teemu seisoskeli muina miehinä ja odotti kuinka tilanne kehittyisi. Hän yritti pitää kasvonsa peruslukemilla ja seisoa suorassa, niin kuin olisi yrittänyt päästä portsarin ohitse diskoon aivan liian humalassa. Hänelle oli kuitenkin tällä kertaa aivan sama minkälaiseen päätökseen mies päätyisi. Mies katsoi Teemua ja Teemu katsoi miestä, ilman mitään ajatusta päässänsä.

“Laitetaanpa teidät kuitenkin tuonne kulmapöytään ja kaveri pistää takin päälle. Meillä on tuolla takana pari takkia varalla.”

Mika vastasi “Mä unohdin sanoa tolle että täällä ei huppari riitä. Se oli mun moka.”

“No tämän kerran, koska hän on sinun kanssasi.”

Mies ohjasi seurueen ravintolan perimmäiseen pöytään ja toi Teemulle mustan bleiserin. Hän oli ojentamassa seurueelle ruokalistoja, mutta Mika sanoi “Mä luotan suhun, tuo meille jotain hyvää. Mutta aluksi kuitenkin lasilliset samppanjaa.”

Mies nyökkäsi ja poistui takavasemmalle. Mika kertoi “Toi Klasu omistaa tän paikan. Tää on hyvä mesta, täältä saa pelkkiä liharuokia, täällä ei myydä mitään vitun talon viiniä, eikä täällä todellakaan höylätä plussakorttia.”

Teemu istui tuolilla ja pyöritteli kädessään kaunislinjaista veistä, jonka oli ottanut pöydältä. Hän ihaili hetken sen muotoilua ja mietti sitä että maailmasta löytyy niitäkin ihmisiä jotka työkseen muotoilevat aterimia. Hän näki veitsen terästä oman peilikuvansa ja pani sen pois, kun muisti lukeneensa jostain naistenlehdestä että itsensä peilaileminen ruokailuvälineistä on varoitusmerkki narsistisesta luonteesta.

Klasu toi pöytään kolme lasia samppanjaa. Mika kohotti lasinsa “Malja hyvälle tiimille. Tää ravintolareissu ei varmasti jää viimeiseksi, mikäli hommat hoituu jatkossakin yhtä hyvin kuin tänään.”

Teemu ja Lotta nostivat lasinsa. Teemu sanoi “Tosi kiva tehdä töitä teidän kanssa. Olette viimesen päälle mukavia kavereita. Vähän vakavia, mut helvetin fiksuja.”

Mika vastasi “Muistapas kuitenkin että me ei olla sun kavereita, vaan työtovereita. Ja että suurin syy siihen että sä istut siinä nyt, on se että sä olet tasokas liha.”

Ravintolailta jatkui. Alkupaloiksi nautittujen paahdettujen etanoiden jälkeen pöytään tuotiin pääruoka. Klasu asetti keskelle pöytää suuren tarjottimen karitsanlihaa, josta törrötti luita. Teemu katsoi annosta ja tajusi että hänen edessään höyrysi iso kasa kuollutta eläintä.

“Äääh mä en ole varma tekeekö mun just nyt mieli lihaa.”

Mika sanoi “Sä tarviit nimenomaan lihaa ton sun trippisi päälle. Lihalla ne alkuihmisetkin kasvatti aivonsa.”

“Käy vaan sääliks toi elukka..”

“Tää on luonnon järjestys. Jos sä et pysty syömään tota, niin mun täytyy keksiä sulle joku karaistusharjoitus.”

Teemu näykki pari palaa lihaa ja kohta se alkoi maistua herkulliselta hänen suussaan. Lopulta hän ahmi melkein puolet yhteisestä annoksesta. Hän ymmärsi viimeistään nyt, että tässä ravintolassa todellakin oli tasokkaammat antimet kuin keskimääräisessä kebab-paikassa.

“Mä voisin tottua tähän aika nopeasti” hän sanoi.

Lotta vastasi “Sinäpä sen sanoit, tähän tottuu aika nopeasti.”

Teemu, Mika ja Lotta söivät ja joivat rauhallisesti pari tuntia ja sitten oli aika lähteä kotiin. Lotta lähti kävellen kohti omaa asuntoansa ja Mika tarjoutui heittämään Teemun Rautatieasemalle. 

Teemu kuitenkin sanoi “Mä voisin oikeestaan kävellä sinne ytimeen. Mulla on nyt sellanen olo että pitää saada vähän happee.”

Mika katsoi Teemua arvioiden “Ihan miten vaan, jos sä uskot selviytyväsi. Mutta meidän pitää sitten nähdä vielä huomenna illalla. Mä heitän sulle vähän hunajaa ja sen lisäksi on yksi tärkeä asia josta mä haluan puhua sun kanssa. Eli tuut viideksi Kolmen sepän patsaalle. Katotaan siitä sitten mihin mennään.”

“Tämä selvä söör.”

“Mikä vitun söör?”

“Halusin vain osoittaa kunnioitusta syvästi arvostamalleni johtajalleni.”

“No niin, menehän nyt siitä senkin pelle..”

Teemulla ei ollut mihinkään kiire. Kaikki olisi kuitenkin pian ohitse ja kaikki jännittäminen olisi ollut turhaa. Ei ollut tarvetta tarrautua pikkuasioihin, vähäisiin loukkauksiin tai yhdentekevään pätemiseen. Kun kaikki tovo on mennyt, on mahdollista nähdä kaiken mielettömyys. Miksi ihmiset eivät voi vain olla toisilleen kilttejä sen ohikiitävän hetken jonka elämme yhteisellä planeetallamme?

Teemu käveli kohti keskustaa ja tuli pienen puiston kohdalle. Puistossa oli viisikymppinen nainen ulkoiluttamassa saksanpaimenkoiraansa. Koira havaitsi Teemun ja valpastui. Se seisahtui paikalleen ja katsoi Teemua silmiin. Sitten se jolkotti häntä kohti, kunnes talutushihna otti vastaan ja pysäytti sen etenemisen.

Koira alkoi ynistä ja heiluttaa häntäänsä. Sen omistaja sanoi “Tule Nipa.” Koira ei reagoinut emäntänsä puheeseen, vaan odotti että Teemu tulisi lähemmäksi.

Teemu näki koiran sympaattisena olentona ja käveli sen luokse. Omistaja katsoi Teemua epäluuloisena ja veti hihnaa uudestaan. Hihnan toisessa päässä koira kiskoi vastaan niin että sen kynnet rapisivat hiekalla tassujen alla.

Teemu kyykistyi koiran eteen ja silitti sitä niskasta. Koira nuuski ja nuoli Teemun käsiä. Nainen veti taas hihnasta ja sanoi jo hieman äkäisesti “Nipa nyt!” Koira kääntyi ympäri ja murisi emännälleen niskakarvat pörhöllään ja kääntyi sitten taas ympäri seurustellakseen Teemun kanssa.

Teemu rapsutti koiraa korvan takaa ja sanoi sille “Hän on sinun emäntäsi. Sinun täytyy totella häntä.” Teemu osoitti naisen suuntaan. Koira kääntyi kiltisti ympäri ja tassutteli emäntänsä jalkojen juureen. Teemu hymyili naiselle ja jatkoi matkaansa. 

Kohta Teemu saapui ydinkeskustaan. Oli jo aamuyö, mutta Teemu ei malttanut vielä mennä kotiin. Hän harhaili kaduilla päämäärättömästi, kunnes väsyi ja päätti mennä lähimpään yökerhoon lepuuttamaan jalkojansa. Ovella portsari tsekkasi hänet katseellaan päästä varpaisiin vähintään kolme kertaa, mutta päästi kuitenkin sisään.

Teemu osti itselleen askin Camelia ja meni röökille tupakkakoppiin. Hetken tupakoituaan hän huomasi että häntä silmäili kopin vastakkaiselta seinustalla kiltin näköinen tyttö. Tämä sai tupakkansa poltettua, mutta jäi vielä seisoskelemaan Teemun eteen. Tyttö vilkaisi Teemua nopeasti suoraan silmiin ja käänsi sitten katseensa pois. Teemu ymmärsi tytön toivovan että hän ryhtyisi juttelemaan, mutta ei millään keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Kohta tyttö luovutti, heilautti hiuksiaan, kääntyi paikallaan ympäri ja asteli pois kopista.

Teemu haki baaritiskiltä tuopillisen Guinnesiä ja löysi tanssilattian läheltä yksinäisen vapaan baarijakkaran. Hän istui alas ja katseli humalaista ihmismassaa. Hän tunsi itsensä täysin erilliseksi kuhinasta, mutta huomasi yllätyksekseen toisenkin nuoren naisen luovan hänen suuntaansa pitkiä katseita. Teemu hymyili, mutta ei tehnyt elettäkään mennäkseen juttelemaan naiselle, koska tunsi olevansa melkeinpä eri lajia kuin tämä.

Valomerkki lähestyi ja tanssilattia oli täynnä parhaimpiinsa pukeutuneita nuoria ihmisiä. Oli itsevarmoja tyylikkäitä kolleja voimiensa tunnossa ja toisaalta köyhän näköisiä pyöreäkasvoisia kundeja, jotka seisoivat apeina tanssilattian laidalla kahden promillen humalassa. Oli seksikkäitä tyttöjä jotka eivät hymyilleet kenelle tahansa, sekä myös lihavia tyttöjä jotka olivat rintaliiveillä hilanneet isot rintansa näytille ja suhtautuivat miesten huomioon paljon ystävällisemmin.

Aivan Teemun vieressä seisoi siististi pukeutunut komea musta mies, joka vaikutti olevan kokolailla selvin päin, skannaillessaan tanssilattian tapahtumia ja ohikulkevia naisia. Toiseen suuntaan katsoessaan Teemu näki keskenään juttelevan miehen ja naisen. Heidän välillään vaikutti olevan kipinää, mies seisoi rinta kaarella ja nainen pyöritteli hiuksiaan sormensa ympärille.

Sitten äkisti ravintolan valot sytytettiin ja portsarit alkoivat paimentaa ihmisiä ulos. Kirkkaassa valossa äsken niin sähäkät bailaajat vaikuttivat välittömästi monta astetta kauhtuneemmilta. Teemu valui ulos muitten mukana. Hän päätti hakea kokiksen Sokoksen McDonaldsista, koska tiesi että siellä juoma tulisi jäiden kanssa ja olisi varmasti kylmää.

Käveltyään vain muutaman metrin yökerhon ovelta, huomasi Teemu yllättäen olevansa keskellä aluillaan olevaa tappelua. Hänen takanaan seisoi kuluneisiin mustiin vaatteisiin pukeutunut karukasvoinen kaljupää, joka odotti nyrkit pystyssä että poninhäntäinen ja parrakas mies jolla oli buutsit ja nahkatakki kävisi häneen kiinni.

Tappelu näytti Teemun silmissä siltä kuin kyseessä olisi ollut pelkkä näytelmä. Hän ei voinut uskoa, että aikuiset miehet olivat tosissaan. Teemu käveli aivan tappelijoiden vierestä, vaikka he olivat isoja ja jo melkein kiinni toistensa rinnuksissa. Poninhäntäinen katsoi häntä suoraan silmiin ja näytti siltä ettei voinut ymmärtää näkemäänsä. 

Tappelu loppui siihen. Miesten ympärille oli ehtinyt kerääntyä rinki katsojia, jotka väistyivät Teemun edestä kuin näkymättömän auran työntäminä ja jäivät katsomaan hänen peräänsä.

Teemu haki kokiksen ja lähti kiertämään Töölönlahtea. Hän käveli hiljalleen ja pysähtyi pari kertaa tupakalle. Kesäinen yö oli kirkas ja aurinko oli nousemassa, Teemusta tuntui siltä että hän oli löytänyt rauhallisen keitaan keskeltä kaupunkia. 

Sitten Teemu käveli Esplanadin puistoon ja istui penkille Topeliuksen patsaan viereen. Häntä ei väsyttänyt ollenkaan, vaikka hän oli valvonut koko yön. Aurinko kohosi kohti päivää ja tulossa oli kaunis sunnuntai.

Teemun ohitse käveli noin viisikymmentävuotias, nuorekkaasti pukeutunut ja hieman harmaantunut mies, joka vilkaisi häntä, pysähtyi ja katsoi uudestaan. Mies istui penkille Teemun viereen ja sanoi “Hyvä ilma tulossa.”

Teemu nyökytteli. Mies jatkoi “Olitko sä eilen juhlimassa?”

Teemu hymähti ajatellessaan eilistä sekoilua “Joo, niin voi varmaan sanoa.”

“Niin minäkin, mä olin homobileissä Eerikinkadulla.”

Mies katsoi kuinka Teemu reagoisi sanaan homo. Teemu ei hätkähtänyt, vaan kysyi “No oliko kivaa?”

“Alkaa olla aika nähdyt noi jutut. Kaikki on pannu kaikkien kanssa ja bilettää väkisin, vaikkei oikeesti jaksais enää katella toistensa naamoja.”

“Aijaa…”

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies kysyi “Oletko sä homo?”

“No en ole.”

“Haluisitko sä kokeilla?”

“En mä haluu, ei se oo mun juttu.”

“Et sä voi tietää jos sä et koskaan kokeile. Tuu meille, ei meidän tarvii tehdä mitään. Me voidaan vaan nukkua yhdessä.”

“Kiitti kutsusta, mutta en mä haluu.”

“Mä voin imeä sun kyrpää. Mä olen hyvä siinä. Vain toinen mies voi tietää miten se tuntuu parhaalta.”

“Nyt ei kyllä tuu siitä huolimatta pakettia valitettavasti..”

Mies nyökkäsi pettyneenä ja katseli eteensä, sen näköisenä kuin olisi hetken elätellyt toivetta että hänen yksinäiseen elämäänsä voisi tulla jotain hyvää ja kaunista. Hetken kuluttua hän sanoi “Ei sun tarvitse mua pelätä.”

Teemu kohautti olkapäitään. Mies nousi ylös ja katsoi häntä. “Saako sua edes pussata?”

Teemu heitti miehelle lentosuukon “Jos toi riittäis.”

Mies nyökkäsi silmät kiinni ja kysyi “Mikä sun nimi on?”

“Teemu.”

“Hyvää elämää Teemuenkelille.”

Mies lähti pois ja Teemu jäi istumaan. Penkin aurinkoisella selkänojalla ryömi muurahaisia ja ympärillä lokit nokkivat eilisten bilettäjien maahan heittämiä hampurilaispapereita. Teemu tunsi pelkkää sympatiaa pieniä luontokappaleita kohtaan.

Sitten Teemua lähestyi lastenvaunuja työntävä kolmekymppinen nainen, jonka vierellä taapersi hitaasti lapsi joka oli vasta hiljattain oppinut kävelemään. Lapsi oli pahoittanut mielensä jostain ja väänsi itkua. Sitten lapsi huomasi Teemun ja katsoi häntä silmiin. Itku lakkasi ja lapsen kasvoille levisi hymy.

Teemu katsoi lasta hyväksyen tämän olemassaolon ja toivottaen tälle hyvää elämää. “Namaste” ajatteli hän mielessään. Teemun ja lapsen katsekontakti venyi venymistään ja äiti yritti saada lapsensa liikkeelle “No tulehan nyt..”

Lapsi katsoi Teemua luottavaisena ja Teemu arveli, että äidistä saattoi tuntua siltä ettei lapsi yleensä katsonut edes häntä itseään yhtä onnellisena. Äidin ilme muuttui happamaksi ja tämä tarttui lapsen käteen ja alkoi vetää tätä perässään. Lapsi katsoi vielä pitkään taaksensa, ennenkuin hävisi kaukaisuuteen.

Ohi valuvien ihmisten määrä lisääntyi koko ajan. Menneen yön juhlijat olivat päässeet kotiin nukkumaan ja nyt aamuvirkut alkoivat kansoittaa katuja. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta hiljaisille kaduille ja ihmiset olivat sunnuntaiaamun rennoissa tunnelmissa. Vaikutelma oli rauhallisuudessaan epätodellinen. Tunnelma oli kuin jonkin arkkitehtuuriprojektin havainnekuvasta.

Teemu harhaili kaupungilla vielä tunnin ja otti sitten metron kotiin. Tähän asti hänellä oli ollut hauskaa, mutta nyt häntä alkoi ahdistaa, kun trippi sen kuin jatkui, vaikka sen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla jo loppumassa. Kun metrossa jo toinen pieni lapsi alkoi tuijottaa häntä, alkoi hän epäillä jonkin olevan vialla.

Yliskylässä Teemu osti kaupasta iltalehden ja pari siideriä ja meni niiden kanssa nurmikolle makailemaan. Kun hän yritti lukea lehteä, ei hän kuitenkaan kyennyt keskittymään siihen. Hän luki pari riviä ja unohti saman tien mitä juttu käsitteli.

Sitten aurinko meni pilveen ja Teemu käveli kotiin. Kotona hän käynnisti tietokoneensa, mutta kun se kysyi salasanaa, ei hän muistanut sitä, vaikka oli viimeiset kolme vuotta käytännössä joka päivä kirjoittanut sen ainakin kerran.

Teemu löysi salasanan lapulta jolle oli sen varmuuden vuoksi kirjoittanut, mutta häntä alkoi yhä enemmän huolestuttaa hänen aivojensa tila. Hän ymmärsi ettei ollut nukkunut yli vuorokauteen ja että oli vain vähän aikaa sitten vetänyt voimakasta psykedeeliä, mutta tarkkaillessaan itseään hän alkoi havaita erilaisia epämääräisiä oireita sydämen hakkaamisesta näkökentän sumentumiseen. Oireiden havaitseminen sai hänet seuraamaan oloaan yhä tarkemmin ja kiinnittämään huomiota pienempiinkin nipistyksiin.

Teemun ajatukset alkoivat kiertää kehää ja hänen mieleensä nousi erilaisia kauhuskenaarioita siitä mikä hänen kehossaan saattaisi olla vialla. Hän yritti poistaa hermostustaan polttamalla tupakkaa, mutta se teki hänen olonsa vain lievästi pahoinvoivaksi.

Sitten puhelin soi. Soittaja oli Mika.

“Missä sä olet?”

“Öö, himassa. Miks?”

“No mä olen täällä Kolmen sepän patsaalla missä meidän piti nähdä jo vartti sitten!”

Teemulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että hänen olisi pitänyt nähdä Mika.

“Täh, ihan tosi? Sovittiinks me niin?”

Mika oli hetken hiljaa. Kuulosti siltä että tämä laski mielessään hiljaa kymmeneen.

“Yritäs nyt skarpata. Tää oli tärkeä juttu.”

“Vitsi mä taidan olla vieläki ihan kuutamolla. Mua alkaa jo vähän huolestuttaan.”

“Ei sulla ole mitään hätää, menet vaan huomenna juttelemaan sen Riston kanssa. Ja töihin sun ei todellakaan kannata tulla.”

“Tää ei vaan välttämättä ole enää ihan normaalia.”

“Otat nyt vaan ihan rauhallisesti. Huomenna sulla on jo parempi olo. Jos me oltaisiin tänään nähty, niin sulla olisi nyt sitä hunajaa ja sun olosi olisi kohta ihan priima, mutta nyt sun ei auta kuin kestää. Mä olen juuri nyt lähdössä ajamaan Tampereelle, enkä ehdi odottaa enää hetkeäkään.”

Mika lopetti puhelun. Asioiden unohtelu ahdisti Teemua ja hän tunsi itsensä alzheimerpotilaaksi joka on vielä järjissään, mutta huomaa unohtelevansa yhä enemmän asioita ja ymmärtää pian olevansa pelkkä zombi.

Teemu pyöri koko yön sängyssä saamatta unta. Neljältä aamulla hän luovutti ja ryhtyi katselemaan tietokoneelta amerikkalaista jalkapalloa.

Seuraavan päivän Teemu sinnitteli jotenkin iltapäivään asti. Kello viideltä hän tapasi Riston.

Matka kotoa Espooseen oli ollut Teemulle tuskainen ja se näkyi myös päälle päin. Jostain syystä Risto näytti ilahtuvan hänen hauraasta tilastansa.

“Mika kertoi että sinä otit Mustaa. Eikö olekin aika hulvatonta ainetta?”

“No ei ole kauheen hulvatonta kun ei nuku kahteen yöhön. Ota äkkiä ne kuvat, mua oikeasti vähän huolestuttaa.”

Teemu istui kuvauslaitteen istuimelle. Asetuksia näppäillessään Risto toivotti “Tervetuloa kerhoon. Sitä Mustaa on koko Suomessa ottanut vain kourallinen ihmisiä. Mikan täytyy luottaa sinuun. Se on rankinta ainetta jota minä olen koskaan vetänyt. Kukaan joka ei ole sitä ottanut ei voi ymmärtää meitä jotka on.”

Risto sai laitteen asetukset kohdalleen ja otti kuvat Teemun aivoista.

“Mikahan muuten soitti tänään minulle ja käski rauhoittelemaan sinua.”

“Aijaa. No toivottavasti ei ole aihetta huoleenkaan.”

“Ei ole syytä huoleen, mutta kyllähän sinun aivoissasi rehellisesti sanoen näkyy pieniä muutoksia. On näkynyt jo aikaisemminkin.”

Teemu tunsi pelon kiertävän vatsassaan.

“No mitä vittua mun päässä oikeen tapahtuu?!”

“Eli sinulle on tullut uusia poikittaisia yhteyksiä.”

“No mitä se meinaa?”

“Se on todennäköisesti pelkästään hyvä. Esimerkiksi Einsteinin aivoissahan oli poikkeuksellisen paljon nimenomaan poikittaisia yhteyksiä.”

“Liittyyks se jotenkin lukemiseen? Mä en nimittäin tällä hetkellä pysty ollenkaan lukemaan.”

“Ei se siihen liity. Sinun pitää vaan nukkua pari yötä hyvin niin sinä olet entiselläsi. Ei sinun aivoissasi kuitenkaan mitään radikaalia muutosta ole tapahtunut. Vanhoilla kuvauslaitteella niitä muutoksia ei edes pystyisi havaitsemaan.”

“Olis aika vitun rajoittavaa jos ei pystyisi enää koskaan lukemaan.”

“No toisaalta monet heimot Amazonin viidakoissa elävät onnellista elämää ilman lukutaitoa. Ja esimerkiksi Lionel Messi on kuulemma elämänsä aikana lukenut vain yhden kirjan. Ja on siitä huolimatta jalkapallokentällä nero. Ja monimiljonääri.”

“No niin varmaan..” ajatteli Teemu ärsyyntyneenä. Hän uskoi että Riston puheissa saattoi olla perää, mutta ei jaksanut herkässä tilassaan keskittyä tämän kuuntelemiseen. Teemusta oli aikaisemmin ollut hauska kuulla Riston teorioita tietoisuudesta, mutta nyt hän olisi niiden sijan kaivannut empatiaa, tai edes varman tiedon siitä ettei hänen aivoissaan ole mitään pahasti vialla.

Teemu oli tähän asti ajatellut että Mika oli luonteeltaan hieman vittumainen, mutta kuitenkin luotettava. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että tämä pelasi pelejä joiden panoksena oli hänen terveytensä. Teemu harkitsi pitäisikö hänen ottaa asia puheeksi Mikan kanssa, vai olisiko parempi vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kuitenkin tiesi haluavansa olla jatkossakin mukana pelissä melkein hinnalla millä hyvänsä ja hän oli kaikesta huolimatta nauttinut aineiden tuomista kokemuksista.

Risto kertoi “Täällä kävi kaksi tyyppiä kuvattavana ennen sinua ja ne menivät molemmat vielä heikompaan kuntoon kuin sinä. Ei niiden aivoissa ollut mitään vikaa, mutta ne eivät ilmeisesti kestäneet tilojansa. Ne molemmat puhuivat samoista jutuista kuin sinä, aikamatkailusta ja äänistä. Ja sitten ne vain lakkasivat ilmestymästä tänne. Ei niille tyypeille kuitenkaan käynyt mitään vaarallista. Ne oli vaan pitkän loman tarpeessa.”

Risto meni lasioviselle kaapille. Hän avasi kaapin lukon avaimella ja otti sieltä levyllisen viidentoista milligramman Opamoxeja.

“Sinun kannattaisi varmaan napata tuosta pari. Sinä olet aika hauraan näköinen.”

Teemu katsoi pillereitä kuin herran enkeliä. Hän nappasi levyn itselleen ja ryhtyi tekemään lähtöä. Kun hän oli jo ovella, kysyi Risto vielä “Huvittaisiko sinua joskus tulla minun luokse kylään? Voisi katsoa elokuvan tai pelata pleikkarilla.”

“Joo mikä jottei. Mutta nyt mun pitää päästä himaan nukkumaan..”

Teemu lähti kohti kotia ja aikoi soittaa Mikalle varmistaakseen että hänen on suotavaa ottaa Ristolta saatuja bentsoja. Tämä kuitenkin ehti ensin ja soitti hänelle kun hän istui vielä bussissa matkalla keskustaan.

“Miten meni sen Riston kanssa?”

“Ihan hyvin se meni. Hei, se heitti mulle jotain Opamoxeja, onks se ok jos mä vedän niitä?”

“Kyllä. Otat ihan mitä vaan tarvitset että saat tänä yönä nukuttua.”

“Kyllä mä kestän ilmankin jos on pakko.”

“Tämä ei ole mikään testi. Nyt jos koskaan on oikea hetki käyttää rauhoittavia. Jos sä olet vielä yhdenkin yön nukkumatta, niin sähän olet kohta psykoosissa.”

Teemu huokasi helpotuksesta, toivoen että hänen koittelemuksensa olisi pian ohi.

Mika kysyi “Eihän se Risto muuten sanonut sulle mitään erikoista tänään?”

“Eeei kai, kuinka niin?”

“Siitä on kuulemma tullut lörppäsuu. Ei kai se sun kanssa ole jutellut mitään sopimatonta?”

Teemu ei osannut päättää pitäisikö hänen kertoa Mikalle Riston äskeisistä paljastuksista. “Ei vissiin..” päätyi hän lopulta vastaamaan.

“Siis onko vai eikö ole?”

“Ei.”

“Ihanko varmasti?”

“Jep.”

“No hyvä. Mä soittelen sulle.”

Kotona Teemu marssi kengät jalassa suoraan keittiöön. Hän nielaisi viisi opamoxia ja joi lasillisen vettä päälle. Puolen tunnin kuluttua hänen olonsa alkoi helpottaa ja seuraavan yön hän nukkui kuin lapsi.

13. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->