10. Luku

Pieni tauko huumetripeistä tuli Teemulle tarpeeseen. Hän oli ollut aiempien matkojen jälkeen niin väsynyt, että oli vasta loppuviikosta jaksanut tehdä mitään muuta kuin käydä töissä, palata kotiin ja katsoa televisiota. Aineet eivät väsyttäneet häntä fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Hän ymmärsi nyt paremmin, miksi masentuneet ihmiset saattoivat olla täysin voimattomia, vaikka eivät tehneet muuta kuin makasivat kotona.

Ajatus Lissulle valehtelemisesta inhotti Teemua. Hän päättikin hoitaa Aurorassa käymisen pois alta mahdollisimman pian, jotta se ei kummittelisi hänen takaraivossaan ja hän voisi ottaa loppuviikon rennosti. Hän oli Lissun osaston ovella heti maanantaina kello kahdelta, kun vierailuaika alkoi. Ennen Lissun tapaamista hän vaihtoi taas pari sanaa hoitaja Elli Majavan kanssa. 

Elli kertoi “Liisan vointi on mennyt parempaan suuntaan. Hän käyttäytyy koko ajan rauhallisemmin ja on ilmeisesti alkanut myöntää itselleen oman sairautensa.”

“Tosi hyvä… Voinko mä jotenkin auttaa sitä nyt?”

“Vaikuttaa siltä että tilanne on menossa omalla painollaan ohitse. Olet vain oma itsesi ja koitat vaikuttaa myötätuntoiselta ja luotettavalta.”

Teemu ajatteli että myötätuntoiselta vaikuttaminen ei tulisi olemaan ongelma, koska hän aidosti sääli Lissua. Luottamuksen herättäminen sen sijan voisi olla vaikeampaa, koska Teemu tiesi itsekin olevansa huono valehtelija.

Teemu meni Lissun huoneeseen ja löysi tämän nukkumasta. Hän katseli Lissua hetken ja herätti sitten hänet puristamalla kevyesti hänen olkapäätänsä. Lissulla kesti hetken aikaa herätä ja tajuta saaneensa vieraan. Hän puhui puuroisella äänellä.

“Moi Teemu. Pitiks sun tulla tänään?”

“Ei me vissiin sovittu mitään aikaa.”

“Ai niin, eiku nyt mä sekotin sut meidän isään.”

“Jaksatko sä jutella? Kyllä mä voin tulla joku toinenkin kerta.”

“Eiku joo. Kyl mä tästä. Mennään tonne tupakalle.”

Lissu nousi sängystä ja käveli kankean oloisena kohti osaston tupakkahuonetta. Teemu muisti mielessään, kuinka energinen ja kaunis Lissu oli aina ollut. Nyt hänellä oli yllään säkkimäiset verkkarit ja harmaa villatakki, hän oli lihonut silminnähden ja hänen turvonneilla meikittömillä kasvoillaan kukki näppylöitä. 

Tupakkakopissa Lissu istui sisäänpäinkääntyneen näköisenä ja sytytteli hitaasti tupakkansa. Sitten hän edelleen mumisten kysyi “Eiks niin että me ollaan ystäviä?”

“Joo, totta kai.”

“Että sä et valehtelis mulle? Ethän?”

“No en tietenkään. Mistä mä nyt sulle valehtelisin?”

“No kyllä sä varmaan tiedät.”

“En mä kyllä tiedä. Mutta kerro..”

Lissu näytti erittäin väsyneeltä.

“No kun meillä oli puhetta siitä projektista. Ja armeijasta.”

“Nii joo, sillon kun me viimeks käytiin täällä.”

“Aivan… Niin etkö sä todellakaan, sielusi ja kunniasi kautta tiedä mistä on kyse?”

Teemu katsoi Lissua suoraan silmiin ja sanoi “En tiedä. Mulla ei ole aavistustakaan.”

“Okei. No voisitko sä sitten näyttää mulle sitä puhelinta jonka mä annoin sulle?”

Teemua kylmäsi, koska hän ei tiennyt mitä Lissu uskoi löytävänsä puhelimesta. Hän kuitenkin päätti että oli parempi näytellä tietämätöntä. Hän ojensi puhelimen Lissulle ja tajusi samalla hetkellä, että olisi yhtä hyvin voinut valehdella ettei puhelin enää ollut hänellä.

Lissu näpräsi hetken puhelinta ja nosti sen korvalleen. Teemu puri hammastaan “Entä jos se saakin jonkun kiinni? Sitten sitä ei saa enää mitenkään uskoon että se on vaan sekoillut.”

Kukaan ei kuitenkaan ilmeisesti vastannut. Lissu kuunteli hetken aikaa luuria ja antoi sen sitten Teemulle takaisin.

“Okei, mun oli pakko kokeilla tota.”

“Kelle sä oikeen yritit soittaa?”

“Ei sillä ole väliä. Antaa olla..”

Teemu huokaisi sisällään helpotuksesta. Lissu näytti mietteliäältä.

“Siis eikö sulla todellakaan ole aavistustakaan mistä mä puhun?”

“Ei mulla valitettavasti ole. Mä tiedän vaan että sä olit tosi sekasin niissä bileissä missä sä heitit mulle ton luurin.”

“Että sä et ole viime aikoina esimerkiksi kuullu puhetta sisälläs?”

“No en onneksi ole. Sehän olis ihan mielisairasta. Oletko sä sitten kuullu jotain ääniä?”

“No todellakin olen. Mä olen ihan oikeasti ollu mukana sellasessa salaliitossa, ettei mitään rajaa.”

“Älä viitti! Kuin se niin? Jäiks sulla trippi päälle vai mitä?”

“Ai miten niin? Mistä sä ton keksit?”

“No se nyt vaan tuli ekana mieleen.”

“Sä vaan taidat olla ihan oikeassa. Tää kaikki alko siitä kun mä vedin jotkut hämärät laput yhden Miskan kanssa.”

“Sä et kuule ole ensimmäinen jolle noin käy. Mä tiedän parikin tyyppiä jotka on käyneet ihan rajalla kun ne on paukuttanu jotain psykedeelejä.”

Lissu oli hetken hiljaa ja imi syviä henkosia tupakastaan. Sitten hän jatkoi “Sä et voi ymmärtää, ne äänet oli niin todellisia. Kaikki mistä ne puhu vaikutti ihan järkevältä.”

“Ne oli varmaan aika henkilökohtaisia juttuja?”

“Ei nyt oikeastaan. Pikemminkin jotain maailmanpelastusjuttuja.”

“No mutta helvetin hyvä nähdä että sä olet nyt palaamassa kondikseen. Me oltiin Valtterin kanssa tosi huolissaan susta, kun sä olit sillon viimeksi niin sekasin.”

Teemu ja Lissu juttelivat vielä hyvän aikaa ja jokaisen valheen ja ystäväfeikkauksen jälkeen Teemu tunsi olonsa yhä rottamaisemmaksi. Hän ajatteli “Aika yksinäiseksi käy elämä jos mun täytyy kaikki kaverit uhrata. Tätä vitun valehteluako mun loppuelämä on?”

Hyvästeltyään Lissun, päätti Teemu hyvään vauhtiin päästyään hoitaa vielä viikon toisen velvollisuutensa. Hän soitti Ristolle ja tämä lupasi ottaa hänet vastaan kuuden jälkeen. Teemu lähti valumaan kohti keskustaa.

Keskustaan päästyään Teemu totesi että hänellä oli vielä joutoaikaa ennen tapaamistaan Riston kanssa, joten hän päätti mennä notkumaan Kampin ostoskeskukseen. Hän asteli keskuksen suureen ala-aulaan ja käveli verkkaisesti kohti paikallisbussien lähtölaitureita. Hänen ohitseen riensi ristiin rastiin ihmisiä, joista suurin osa oli arvatenkin matkalla töistä kotiin.

Teemu jäi nojailemaan lasiseinään lähellä Suomalaista kirjakauppaa. Hänen edestään asteli siroihin nahkakenkiin ja istuvaan pukuun pukeutunut nuori mies. Miehen vaatteet näyttivät siltä ettei niissä tehdä ruumiillista työtä, mutta hän oli kuitenkin hyvässä fyysisessä kunnossa, niin kuin nykyaikaisen nuoren uraohjuksen pakettiin kuuluu.

Pukumiehen vieressä kopisteli hillityn seksikkäissä työkorkokengissään itsestään huolehtivan näköinen nuori nainen. Hänen hiuksensa olivat hyvin laitetut ja hänen vaatteensa olivat viimeisten muotivirtausten mukaisesti tyylikkäät.

Teemu pohti mielessään oliko nainen miehen työkaveri, kaveri, vai peräti kumppani, ja mihin he olivat matkalla. Hänen oli helppoa nähdä nainen juomassa after work -skumppaa, tai katselemassa vaatteita sen näköisenä että tietää mitä haluaa ja tietää että hänellä on siihen varaa.

Teemu piti kuitenkin selvänä, etteivät mies ja nainen olleet vielä lähelläkään liikemaailman nokkimajärjestyksen huippua. Huolella pukeutuneita ihmisiä näki nykyään monessa vaatimattomassakin toimessa ja oikeasti koville tekijöille oli tarjolla paljon hienompiakin ostospaikkoja kuin Kampin keskus, joka oli keskittynyt tavallisen kansan kauppoihin ja nuorison pukeutumiseen.

Seuraavaksi Teemu katseli nelikymppistä naista, joka oli pukeutunut selvästi edellistä kaksikkoa vaatimattomammin. Tämäkin todennäköisesti teki toimistotyötä, mutta ei varmaankaan pyrkinyt siellä johtavaan asemaan. Naisella oli jalassaan löysät mustat farkut ja korottomat ruskeat kävelykengät. Hän oli tyypillisen keski-ikäisen istumatyöläisen tavoin hieman ylipainoinen ja arvatenkin matkalla suoraan toiseen työhönsä, kotiinsa huolehtimaan poikasistansa.

Kunnianhimottomalta vaikutti myös parikymppinen nuori mies, joka käveli huonosti hoidetuissa möykkymäisissä mustissa nahkakengissään tietokonepelikauppaan. Teemu ei nähnyt silmillään oliko miehellä sormusta nimettömässään, mutta mielessään hän näki miestä kotona odottavan puolison, jota ärsyttäisi että mies on taas mennyt tuhlaamaan rahaa lapselliseen peliin, jota aikoo hakata kaiket illat, sen sijan että kyselisi naisen päivästä, tai osallistuisi keskusteluun uusien verhojen väristä.

Sitten aivan Teemun vierestä käveli kaksi noin kaksikymmentävuotiasta tyttöä vierekkäin. Teemu veikkasi että he olivat opiskelijoita ja että he opiskelevat jotain humanistista ainetta. Tähän johtopäätökseen Teemu tuli siitä, että vaikka tyttöjen vaatteet olivatkin kuin Cosmopolitanin pukeutumisvinkeistä, olivat heidän kenkänsä astetta kolhommat kuin mitä kaupallisen alan neitojen jalassa usein näki.

Tytöt juttelivat iloisesti ja kovalla äänellä. Teemun vaikutelma oli, että he tiesivät pukeutuvansa hyvin, tiesivät että heillä on sovelias määrä ystäviä ja kunnollinen poikakaveri ja tiesivät saavansa riittävästi tasokkaita Instagram-hetkiä lomamatkoillaan. Heidän suorituksensa oli siis vähintään yhdeksikön arvoinen ja siksi he saattoivat kulkea kaupungilla huolettomina ja jutella iloisen itsevarmasti ihmissuhteista, tietäen tekevänsä elämässään järkeviä tunneälykkäitä päätöksiä.

Tyttöjen jälkeen Teemu pani merkille kiireettömän ja uteliaasti ympärilleen katselevan Itä-Eurooppalaisen pariskunnan. Mies ja nainen olivat pukeutuneet muuten siististi, mutta molemmilla oli jaloissaan kirkkaanväriset lenkkarit. He olivat siis todennäköisesti turisteja, jotka päivällä katselivat nähtävyyksiä ja vaihtoivat jalkaansa siistimmät kengät vasta illalla, kun oli aika mennä ravintolaan herkuttelemaan ja juomaan pari lasillista viiniä.

Mies kaivoi taskustaan puhelimensa ja ryhtyi ottamaan kuvaa naisesta. Hieman harmaan varpusen oloinen nainen poseerasi kameralle slaavilaiseen tapaan naisellisesti. Teemu pohti mielessään oliko mahdollista että Helsinginmatka oli naiselle peräti yksi vuoden kohokohdista. Teemu näki mielessään tämän parinkymmenen vuoden kuluttua katsomassa matkalta otettuja kuvia, joissa nuori hän hymyilee iloisen lomalaisen rentoa hymyä. Vaikka valokuvat eivät nykyään kellastuneetkaan, oli ajatuksessa Teemun mielestä jotain haikeutta.

Teemu käänsi katseensa kohti R-kioskia. Sen edessä seisoskeli kahvilla ryhmä rakennusmiehiä painavissa turvakengissään. He säteilivät fyysistä voimaa ja karaistuneisuutta ja katselivat ohikulkijoita avoimesti arvioiden. Miehet puhuivat verkkaisesti yksi kerrallaan ja osoittivat toisilleen muutoinkin kunnioitusta. Kunnioitus oli tärkeätä, koska miesten maailmassa kynnys väkivaltaan oli monta piirua alhaisempi kuin toimistotyöläisillä ja esimerkiksi pieni tappelu öisellä nakkikioskilla olisi vain hauska tarina työkavereille kerrottavaksi maanantaiaamuna.

Teemu päätti lopettaa kenkien katselemisen ja lähti hakemaan itselleen energiajuomaa K-kaupasta. Matkalla sinne hän ohitti ryhmän huomiotaherättäviä ja huomionkipeitä teinejä. Porukan tytöt hassuttelivat liioitellun äänekkäästi ja pojat puolestaan tapailivat kovanaamaista olemusta. Tytöillä oli laihoissa lapsenomaisissa jaloissaan tiukkaakin tiukemmat housut ja pojat kätkivät yhtäläisen ruipelot reitensä löysiin lahkeisiin. Monen teinin perusilme oli surullinen, he olivat kenties vasta hiljattain alkaneet ymmärtää kuinka kovat arvot maailmaa pyörittävät.

Teemun ja teinien välistä kulki yksinäinen lukutoukan näköinen teinityttö. Tämä käveli pää kumarassa eteensä maahan katsoen hieman lapsellisissa vaatteissa, hiukset letillä ja halvat silmälasit puuteroimattomalla nenällään. Tyttö näytti liikuttavan kiltiltä, mutta ei varmaankaan ollut luokkansa suosituimpia. Teemu huomasi toivovansa, että tämä vielä jonain päivänä puhkeaisi kukkaan.

Teemu astui kauppaan ja näki ryppyisen mummon puristelemassa tomaatteja. Mummo oli tuulipuvussaan ja isoissa silmälaseissaan eri maailmasta ja eri ajasta kuin keskuksen nuoremmat kävijät. Hän oli elänyt nuoruutensa ennen nettiä ja kännyköitä, ennen kuin tavallisenkin kansan piti arkenakin pukeutua edes välttävän tyylikkäästi. Mummolla ei ollut kiire mihinkään, maailmassa jossa kaikilla on kellot ajassaan ja valotaulut näyttävät minuutin tarkkuudella bussien lähtöajat.

Teemu noukki mukaansa tölkin Batterya ja suunnisti kassoille. Yksi myyjistä vaikutti poikkeuksellisen läsnäolevalta. Meikkamattomana, tatuoituna ja rastahiuksisena tämä erottui kauas kollegoistaan. Teemu ihmetteli, kuinka kummassa tuollainen ilmiselvä hörhö oli päässyt kauppaan töihin, kun kassoille yleensä palkataan vaarattomia tapauksia: nuoria mielellään nättejä tyttöjä, keski-ikäisiä naisia, nuoria etnisiä kundeja ja homopoikia. “Sen on pakko tuntee joku.” ajatteli Teemu mielessään.

Rastatytön kassalla oli kaikista lyhin jono ja maksaessaan ostoksensa hänelle, pohti Teemu mielessään kiinnittivätkö toisetkin asiakkaat huomiota tytön olemukseen, vai oliko tämä heille vain kassakoneen jatke muiden joukossa.

Teemu nousi rullaportailla kerroksen ylemmäs. Erään vaatekaupan ikkunassa oli rivi alusvaatemainoksia, joissa esiintyi joukko geneettisesti ylivertaisia ihmisiä. Miesten six-pack -vatsat eivät kuitenkaan saaneet Teemua tuntemaan itseään riittämättömäksi, eivätkä naisten töröhuulet saaneet hänen himoansa heräämään. 

Teemu arvosti luonnollista kauneutta ja terveyttä. Hänen mielestään oli pääasia, että ihminen näyttää siltä että on sovussa kehonsa kanssa ja pystyy kävelemään kymmenen kilometriä olematta kuoleman partaalla. Hänelle ei tuottanut pienintäkään ahdistusta esiintyä ostostemppelissä verkkareissa ja t-paidassa, normaalia duunarinvartaloansa kannatellen. Hänen löysät vaatteensa eivät puristaneet mistään, vaan mahdollistivat syvän palleahengityksen.

Teemu halusi uskoa, että vielä koittaisi aika jolloin kasvojen kiristykset, silikonirinnat ja muut “kauneus” leikkaukset vaikuttaisivat ihmisten enemmistön mielestä yhtä irvokkailta kuin kiinalaisten naisten kutistetut jalat, tai viktoriaanisen ajan naisten kylkiluut murskaavat korsetit.

***

Istuessaan Riston laboratorion koneessa, Teemu odotti hermostuneena näkyisikö hänen aivoissaan jokin muutos viime viikon hotellikeikan seurauksena. Metallinen kypärä laskeutui hänen päähänsä ja hetken kuluttua kuvat olivat valmiit. 

Teemu kysyi “No miltä näyttää?”

Risto vastasi “Samalta kuin ennenkin. Kaikki hyvin.”

Teemu oli helpottunut, mutta myös yllättynyt siitä ettei kuvissa näkynyt muutoksia. Hän ei voinut kertoa Ristolle hotellihuoneen tapahtumista, joten hän kysyi kierrellen. 

“Sä kun sanoit että kaikki mitä me tehdään näkyy meidän aivoissa, niin näkyyks siellä sekin jos opettelee esimerkiks morsettamaan?”

Risto vastasi “Epäilemättä kaikki mitä me teemme jättää aivoihin jonkilaisen jäljen, mutta toistaiseksi edes tällä meidän laitteellamme ei pysty havaitsemaan oppimistapahtuman ydintä. Aivotutkijoilla on vasta aavistus siitä miten opitut taidot säilyvät ja kuinka muistot varastoituvat.

Vielä huonommin tunnetaan se, kuinka ihmisen asennoituminen hänen omiin muistoihinsa muuttuu. Joskushan jokin yksittäinen tapahtuma voi muuttaa koko loppuelämän tunnelman silmänräpäyksessä. Se ei siis voi mitenkään välittömästi näkyä aivojen rakenteessa, vaikka yksilön koko henkilökohtainen todellisuus muuttuisi.

Jos joku esimerkiksi tulee raiskatuksi ja pahoinpidellyksi, voi hänen luottamuksensa maailman oikeudenmukaisuuteen hetkessä hävitä. Vaikka hän olisi kolmekymmentä vuotta ollut olemassa yhdellä tapaa, niin yksi uusi totuus muuttaa hetkessä tulkinnan kaikesta.

Avainsana on siis tulkinta. Meidän koko elämämme on tulkintoja. Jos sinä et hallitse morseaakkosia, niin sinä kuulet morsetuksessa vain sekavaa piipitystä. Mutta jos sinä opettelet sen koodin, niin sinulle avautuu viesti joka on moninverroin suurempi kuin osiensa summa.

Me voimme vain arvailla mitä kaikkea maailmasta voisi havaita oikeilla tulkinnoilla. On varmasti lukematon määrä ilmiöitä, joista emme tiedä edes sitä ettemme tiedä niitä. Ja toisaalta meidän kulttuurissamme elää valtavasti virhetulkintoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Valitettavasti tavallisia ihmisiä ei kiinnosta luopua niistä typeristä tulkinnoista, jotka heidän elämäänsä hallitsevat. Ja siksi heidän ajatuksensa ovat täysin ennustettavia. Joukkona sataprosenttisesti ja yksilöinä yhdeksänkymmentäyhdeksänprosenttisesti. Ihmisillä on apinavaistot joita ne toteuttaa ja sitten jotain aivan lapsellisia yhteiskunnan ehdollistamia arvoja. Jos sinä kuuntelet keskimääräisen ihmisen puhetta, niin sehän on kuin katsoisi telkkarista jotain huonosti käsikirjoitettua saippuasarjaa. Ja ne ihmiset ihan oikeasti ovat sellaisia!

Kaikista kovimmat tulkinnat minä olen löytänyt huumeiden avulla. Ilman niitä minä olisin elänyt elämäni päivä kerrallaan hautaan asti kilttinä pienenä muurahaisena, näkemättä suurta kuvaa ja ymmärtämättä että näillä pienen pienillä ajatuksilla joihin me takerrumme ei ole mitään merkitystä.

Miksi yhteiskunta katsoo asiakseen kieltää minun henkisen kasvuni? Miksi minä en saisi nähdä todellisuutta? Miksi minun pitäisi olla egoni vanki vain koska kaikki muut haluavat olla? Mitä ne oikein pelkäävät? Huumeiden vastaisesta sodasta vielä kirjoitetaan historian kirjoissa. Jonain päivänä, ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, ihmiset tulevat ymmärtämään että huumeet ovat korvaamaton väline koko ihmiskunnan henkiselle kasvulle.”

Istuessaan bussissa matkalla kotiin Teemu ajatteli Riston pitämää saarnaa ihmisten tavallisuudesta. Hän oli pannut merkille, että yleensä aina niin asiallinen Risto kiihtyi silminnähden puhuessaan toisista ihmisistä. Itse asiassa hänellä vaikutti olevan niin paljon tunnetta pelissä, ettei Teemu ollut viitsinyt kertoa ajattelevansa monista asioista hieman eri tavalla. Hänen mielessään oli käynyt epäilys, ettei Risto ehkä sittenkään tiedosta omaa itseään aivan niin hyvin kuin luulee. Ja oli miten oli, Teemun mielestä kannatti ennemmin inhota yhteisiä sääntöjä kuin niitä noudattavia ihmisiä.

Eräs Teemun ystävä oli kerran sanonut hänelle, että on lapsellista hehkuttaa sitä kuka on käyttänyt mitäkin huumetta. Teemu ei ollut täysin samaa mieltä. On totta että joillain ihmisillä ei ole elämässään mitään muuta ylpeydenaihetta kuin se mitä kaikkea he uskaltavat vetää, mutta kovien huumeiden käyttäminen on myös oikeasti rankka juttu. 

Ja Mikan tarjoamat kamat olivat jos mahdollista olleet vieläkin rankempia. Teemu tajusi, että jos hän oli itselleen rehellinen, oli viikonloppujen huumetripeistä tullut hänen elämänsä ainoa sisältö. Viime aikoina koko alkuviikko oli ollut vain tylsää odotusta ja huumematkoihin verrattuna tavallinen elämä ei enää tuntunut miltään. Tavalliset ihmiset olivat hänen mielessään alkaneet vaikuttaa pinnallisilta. He eivät saisi koskaan tietää miten hyvä olo ihmisellä voi olla ja kuinka pieneksi itsensä voi tuntea.

Teemun viimeaikaisessa vieraantumisessa ei kuitenkaan ollut kyse pelkästään huumekokemuksista. Hän oli myös saanut omin silmin nähdä, että on olemassa kokonainen salattu maailma josta ei kerrota sanallakaan uutisissa, mutta jonka vaikutus yhteiskunnassa on aivan ratkaiseva. Siksi kaupungilla liikkuvat ihmiset olivat alkaneet hänen silmissään näyttää sätkynukeilta, joiden lankoja vetelivät kulisseissa vaanivat vakavat miehet.

11. Luku ->

Sisällys ->

Etusivu ->